I.
Valtioneuvoston kulkulaitosministeriön toinen esittelijäsihteeri kumartui kuin kumartuikin avaimenreijästä katsomaan kulkulaitosministerin huoneeseen, ja hänen sileiksi ajetuilta, hieman naisellisilta kasvoiltaan kuvastui uteliaisuuden pingotus. Aivan oikein, ministeri toimi kuin kone. Kuten aina kahvin juotuaan hän hetken seisoi akkunasta ulos katsellen, silmissä hiukan hajamielinen ja raskas ilme, toinen käsi housun taskussa, toisessa hammastikku. Nyt hän astui pöydän luo, kopeloi laatikostaan sikarin ollenkaan katsomatta käsiinsä, katkaisi sen kärjen, ei veitsellä eikä purren, vaan omituisen taitavasti kynsillään, otti tulta ja sitten, tietysti, kuten aina ennenkin, istuutui sohvalle hieman selkäkenoon ja tuprutteli lyhyitä sauhuja. Tuon pienen levon hän oli vuosikausia katsonut voivansa suoda itselleen. Hän istui siinä noin kymmenisen minuuttia mietteisiinsä vajonneena, rasvoittumaan pyrkivä vatsa pullollaan, sauhun jollakin tavoin pehmentäessä hänen hiuksiensa ja partansa hopeoituneiden karvain väriä.
Esittelijäsihteeri tiesi, että tämä oli työpäivän ainoa hetki, jona ministeri katkaisi rasittavan ja hermojakuluttavan työnsä ja jolloin saattoi uskaltaa jotakin sellaista kuin hänellä nyt oli mielessä: kysellä jotakin aivan kuin viran ulkopuolella. Hän koputti ovelle ja pyyhkäisi levottomana otsaansa; sitten kuului lyhyt ja hiljainen: sisään.
— Olen saanut esiteltäväkseni erään mielestäni sangen merkillisen anomuksen, joka näyttää vaativan laajan mietinnön ja jonka ratkaisuehdotusta laatiessani varmaankin hyvin usein olen pakotettu etukäteen neuvottelemaan Teidän kanssanne, herra ministeri. Mutta jo suunnitelman teko mietintöä varten näyttää minusta tässä tapauksessa sellaiselta, että se tarvitsee viitoituksianne. Vaikka on ilmeistä, että sekä rautatiehallituksen että maanviljelyshallituksen on annettava asiasta lausuntonsa, saattaa mielestäni olla tarpeellista hankkia lausuntoja niin monelta muulta taholta, että pyytäisin herra ministeriltä ohjeita, vaikka en vielä ole läheskään perehtynyt saati sitten syventynyt asiaan.
— Ja mistä sitten olisi kysymys? sanoi ministeri hiukan haluttomalla ja väsähtäneellä äänellä.
— Tarkoitan Osakeyhtiö Petsamon anomusta saada rakentaa rautatie Rovaniemeltä Petsamon satamaan kaikkine siihen liittyvine, etupäässä maanviljelystä ja vuoriteollisuutta koskevine seikkoineen.
— Mitä koskevine seikkoineen? kysyi ministeri ärtyneesti, kohoutuen nopeasti suorempaan asentoon ja rypistäen kulmiaan.
— Kysymyksessä ei ole todellakaan vähempää kuin rautatien rakentaminen Petsamoon, minkä yhtiö tarjoutuu erinäisillä ehdoilla suorittamaan omalla kustannuksellaan ja luovuttamaan sittemmin maksutta Suomen valtiolle.
Hiukan punaa syöksähti ministerin uurtuneille poskille, ja esittelijä tiesi, että se monesti saattoi olla myrskyn merkki.
— Hyvä herra, mitä hassutuksia te nyt näette hyväksi ladella minulle! Ette kai tarkoita, että valtioneuvostossa ryhdyttäisiin vakavasti käsittelemään jonkun yltiöpään houreita, jotakin mieletöntä anomusta, jonka lähettäminen tänne on ennen kuulumaton teko! Itsehän tietänette, mihin summiin Petsamon radan ylimalkaisinkin kustannusarvio nousee. Ette kai väittäne, että mikään yksityinen tai yhtiö ottaisi sen tehdäkseen ilmaiseksi Suomen valtiolle!