— Liikeyrityskö? Kuinka se olisi mahdollista?
— Voisihan ajatella tutkijakuntainne löytäneen jotakin hyvin kallisarvoista, hopeaa, kuparia, kenties kultaa, niin että kuljetustien rakentaminen, vaikkapa silläkin suurenmoisella tavalla kuin nyt on kysymyksessä, jäisi vähäiseksi sivuasiaksi.
— Ei, asian laita ei ole niin. Puhun nyt teille aivan yksityishenkilönä, minäkin puolestani. Kyllä yhtiön ainoana tarkoitusperänä on tehdä selvä lahjoitus isänmaalle.
— Merkillistä… merkillistä, mutisi ministeri puoliääneen.
Jäkälä tuntui vähän lämpenevän.
— Mutta sanokaahan minulle, herra ministeri, luuletteko, että Petsamon ratahankkeista olisi tullut yhtään mitään neljään viiteenkymmeneen vuoteen ilman yhtiön väliintuloa?
— Ehkäpä ei. Valtion rahavarat ovat huonot.
— Kerrassaan huonot. Koko sisäpolitiikka on omituisesti kääntynyt idealistiseen suuntaan — varmaankin yksikamarijärjestelmän ja yleisen yhtäläisen äänioikeuden seurauksia. Tuolle suunnalle on rahakysymys toisarvoinen, etten sanoisi alentava.
— Idealistiseen suuntaan! Mitä te sillä tarkoitatte?
— Mutta ajatelkaahan, herra ministeri, koko viimeaikaista lainsäädäntöämme. Maa ei vielä ollut päässyt kapaloistaan eikä saavuttanut itsenäisyyttään, kun se asettui mitä radikaalisimpien uudistajien etunenään, niin, suorastaan tarjoutui koekaniiniksi. Ensinnä työväenlainsäädännön uudistus! Suomi ei sinne päinkään ollut teollisuusmaa, mutta ensimmäisten joukossa se hyväksyi kahdeksan tunnin työaikalain, ulottaen sen koskemaan niin laajaa elinkeino-yritysten alaa, ettei koko maailmassa vertaa. Ja kuitenkin on laki vain suurteollisuuslaki. Eihän voi rinnastaa kahta sellaista työntekijää kuin esimerkiksi amerikalaisen Ford-biilitehtaan työmies ja tavallinen meikäläinen viilaaja. Edellinen seisoo kahden kuljetussillan risteyksessä, toinen silta kuljettaa biilin rungon, toinen pyörän ja mies ei tee muuta kuin pistää pyörän akselitappiin, yhä ja yhä, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Hän on ilmeisesti koneeksi muuttunut ihminen, jonka työ on ihmisarvolle alentavaa, tylsistyttävää ja jolle kahdeksan tunnin työaika on liiankin pitkä. Viilaaja meikäläisessä pikkuverstaassa sitävastoin tekee tänään lukkoa, huomenna korjaa moottoria, ylihuomenna dynamoa; hänen työnsä vaatii älyä, hän saattaa tuntea työn iloa ja hänen aikansa livahtaa huomaamatta. No niin, kahdeksan tunnin työaikalakihan onkin aiheuttanut yhä toistuvan, yhä jatkuvan poikkeusmyönnytysten sekasorron, josta ei kukaan ole täysin selvillä ja työläiset itse ovat ensimmäisinä valmiit sitä rikkomaan. — Sitten seurasi kuuluisat elintarve- ja säännöstelylait, mutta tilapäisinä ne kyllä jollain tavoin puolustavat paikkaansa. Ja lopuksi kaiken huippu: kieltolaki.