— Te ette kannata kieltolakia? kysyi ministeri luoden insinööriin terävän silmäyksen. Hänen katseensa sattui Jäkälän kaulanauhaan. Siinä loisti himmeästi musta, soikea onyx neula ja sen yläpäässä pieni kultainen pilkku; kultainen ilveksen käpälä, niinhän poliisipäällikkö oli sanonut.
— Kannattavatko hallitusmiehet sitä, herra ministeri?
— Suoraan sanoen eivät. Yksityisinä ihmisinä he eivät — joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta — sitä hyväksy. Mutta virkamiehinä heitä tietysti sitoo voimassaoleva laki.
— Siinäpä se. Käytännöllisellä järjellä varustetun ihmisen on vaikeata hyväksyä sitä lakia. Sehän lienee syntynyt siten, että ensin joku puolue otti sen vaalivaltikseen ja sitten toiset puolueet perässä — kunnes Suomen eduskunta antoi sille siunauksensa. Tällaista käytännöllisyyden ja terveen järjen puutettahan juuri nimittäisin idealistiseksi suunnaksi maamme sisäpolitiikassa!
Syntyi jälleen hiljaisuus.
— Muuten, niin teidän yhtiöllännehän oli ikävyyksiä samaisen kieltolain takia… Mutta sanokaapa, insinööri Jäkälä, sanokaapa aivan näin kahden kesken, yksityiselle miehelle, joka niinikään ei kuulu kieltolain kannattajiin: oliko noissa huhuissa rahtuakaan perää, oliko niillä mitään pohjaa?
— Uskotteko tekin mokomiin taruihin? kysyi Jäkälä omituisesti hymyillen.
Ministeri viivytti vastaustaan.
— En… enpä juuri… Mutta kerran minä näin erään sitoumuksen… oikeastaan kymmenennen pykälän eräästä valalla vahvistetusta sitoumuksesta. Se oli vanha paperi… mielenkiintoinen paperi. Sanottiin eräiden ylioppilasten… No niin, varmaankin se kaikki oli joutavaa…
Kaksi terävää katsetta risteili kuin säilän terät ja hiljaisuutta kesti kauan aikaa.