Rouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin. Niiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti hän koetti näyttää tyytyväiseltä.
— Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä sellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.
Aune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä Antti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin harvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja pani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.
— Ikäväkö?… Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon työmiehiä ja aina melua… Mutta vähäisen vaan, Antti.
— Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?
Säikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan kalpenivat.
— Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?
Aune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus hänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein hohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties vuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen ihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja jollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:
— Mitä sinä naurat?… Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.
Mutta Antin silmissä säteili yhä nauru.