— Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti
Jäkälä.
— Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.
He tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin, mutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson hirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet kyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa varassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta toiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin alkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti kiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä kulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata kauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia kantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden rikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä, aina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat heinäkuun auringon alla.
J. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja ärjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää heidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui vain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne, mihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli Jäkälälle jotakin näytettävää.
— Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi Jäkälä. — Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista haukkumista.
— Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen oikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.
Mutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä maalla. The gopher plow, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton koukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan teräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan halkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan. Taltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki teräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän torven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven olemassaolon vain naarmumainen viillos.
— Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.
Lapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri
Jäkälä kumartui katsomaan ojaa.
— Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan.
Luuletko sen kestävän kauan?