— Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki. Mutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen kilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.

Ja yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui ohjauspyörään.

— Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin kemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!

Silloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja Laakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan, seuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.

Jäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka etäämpänä vaelsi laitumella.

* * * * *

Viljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä. Kaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja kiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä sementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula, nuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla oli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.

Mutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei kiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja pahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän insinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät, kuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän etupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan ymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen alahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan, mulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän sähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:

— Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!

Silloin Jäkälän silmät räiskähtivät.