Mutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä vähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson kyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni, että unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune rouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka asukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa kaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä öinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa, itkuun kuin koulutyttö.
* * * * *
Mutta nyt oli Antti tulossa.
Puhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja arveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin tullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.
Muutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan, hypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa tuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata, aaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun hän ojensi rouvalle kätensä.
— Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on painanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.
— Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.
— Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.
Insinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan Töllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat he rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli määrä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he lähtivät sinne.
Maja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa oli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja pöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset taloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka keltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni, istui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua. Penkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen tyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti silmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät käsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui lappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin ensimmäinen rakastaja: