Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa vienosti helteen jälkeen. Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta ja meri myrskyä mi myllertääpi sen olemukset pohjaan asti…
— Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään. Lappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan vastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys, jonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei täysin ymmärtänyt.
Sitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista venettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken saareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita täynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi voimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien jäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä. Sitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin — kunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien huomion.
— Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista, huusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut syöksyä veteen.
— Kaunistako?… Se kesti niin kauan… Männikkökoskeen tulisi vasta hyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.
Hän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.
— Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän
Johanssonilta.
Silloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi miehensä rintaa vasten:
— Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne huomenna.
Hän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti ja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan luotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan juolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään; hänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan, että oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.