— Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän sisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin lujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa ajoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli kaunis!… Mitä sinulle kuuluu, Pekka?
— Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia väsymystä. Ja huono omatunto.
— Omatunto? Miksi niin?
— Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen jättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.
— Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille.
Tahdotko?
— Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin.
Minä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi.
Pelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.
— Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla sillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en aio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos suinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.
Johansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista kiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille matkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän valtaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.
— Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä miettinee?
— Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja miettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.