— Mutta jos hän on lähtenyt tänne.
— Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.
— Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen voimansa.
— Tunnustan kyllä.
Syntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun kirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen erämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä äänellä:
— Niin, Antti… Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven peittämä… Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa…
Pekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He vaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:
— Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat perille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen päänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin hän oli kaivoksella vilustunut.
— Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja ihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva istuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.
— Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen harvinaisen masennuksissa.