— Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.
— Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.
Aune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa, toimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.
— Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.
— Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua hävettää väsymykseni.
Konjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen poskipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan. Pitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä uunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja radalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.
"Kylläpä olin mieletön kun lähdin", ajatteli Pekka moneen kertaan.
Hänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.
Siinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään soittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen säveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni kokonaan hukkunut työn pauhuun.
Pekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa jotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti kaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski pois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli hän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun. Sitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:
— Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!