— No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.
Pekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan tuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.
— Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna valjastaa hevonen.
Aune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.
— Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä lähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa vuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla varhain.
Ja Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti sitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi äänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet valtaansa.
— Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.
Taas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille.
Taas palautui hänen mieleensä: "miksi lähdinkään, kun tiesin olevani
uupunut". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti.
Varmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.
— Kylläpä nyt säälit minua… Kylläpä käteni on heikko… Mutta sinä et ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle… Mitä osaa näyttelet elämässäni, Amerikasta saakka… Heikko… Mutta olenko viitannut sanallakaan, ilmeelläkään!… Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä rinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!… Jaksan minä puristaakin. (Hän puristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä minua… Et päästä minua… (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri pakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä sinua… kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka kuolema! Oi Aune!
Hän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen, tukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan rintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli häntä.