— Kuinka ihana sinä olet, Aune… Kuinka minä rakastan sinua, kuinka rakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.
Aune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan huuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden kulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen ahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei tiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle…
Mutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset kasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus uhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän riuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja kirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:
— Antti!
Pekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea pistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen kärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia peräkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi katsettaan.
Mutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, nyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä nimeä.
— Antti, Antti, Antti, Antti!
Hän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt.
Eipä hän edes ollut loukkaantunut.
Sitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän säikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa ovea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta avata hän ei uskaltanut.
Hän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu loisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin kivettyneenä lumivaippaansa.