Taas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli sairas tänään… Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju… Vieläkin hänen huuliensa jälki poltti… Yhtäkkiä Aune rouva tuli ajatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt irti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin syvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi poskiensa karahtavan punaisiksi.
Kylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli matolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui syvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.
Aune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa toiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän nukkui raskaasti… Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat kuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä kauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä… Kaunis Pekka oli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat alas otsalle… Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen loiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä hän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi kuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi sykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi ja miettiviksi.
* * * * *
Viidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo täydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin. He ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet kankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman jälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa, toiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.
Matkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat purkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa täydeltä — raaka lihakin oli heille kelvannut — ja käännyttäneet muonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita leipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet pääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta siinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin Tölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa matkaa.
Heidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui tuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain majoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan kinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.
Edellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven taloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten Töllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli otettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset saivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä. Heitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat Töllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä tulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat Salmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten matkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän reissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli Töllevissä samoin kuin sairasparakitkin.
Hätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut suunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat yösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään hevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä pysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli tulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä kolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui sitten juomaan koko loppuyöksi.
Mutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän oli miehiään.