— Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On tuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.
Jäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa.
Vihdoin hän sanoi:
— Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.
Hän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään tuijottamaan. "Soitti hevosen", ajatteli hän itsekseen. "Mitä ihmettä se Aune sitten höpisi hänen lähdöstään."
* * * * *
Mutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven, horjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää sydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten? Miksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?
Hän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään… Hän oli vain… hän oli vain suudellut Pekan huulia… Kuten veljen. Kun ne olivat niin kauniit… Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?
Hän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa. Hän sanoo, että Pekka on vielä täällä… Oi, mutta mitä ajattelee Antti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys… Antin, joka ei voi unohtaa mitään… Ei, ei hän voi soittaa… Hyvä Jumala! Kuinka hän oli tullut valehdelleeksi äsken… unen horteessa, säikähdyksissään?
Kiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni saliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.
— Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.