— Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.
Aune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan hehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.
Hellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä heräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat tavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän luomensa jälleen umpeen.
— Sinäkö se olet, Aune?… Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän aikaa aivan hiljaista.
— En koskaan enää, sanoinhan sen… En koskaan enää, kuului pitkän ajan perästä, vieläkin hiljemmin.
Kyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.
Taas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti kirkastavan hänen kasvonsa.
— Kuinka olen rakastanut sinua… koko elämäni… Sinua ainoata…
Jospa sen tietäisit!
Mutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli esille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:
— Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle kuplettilauluina.