Lumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.
* * * * *
Reki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä vaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat turvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena Jäkälä talutti häntä portaita ylös.
Muuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.
— Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.
— Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.
— Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.
— Tietysti, herra insinööri.
Hoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen, vaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi hengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.
— Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.