Jäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka väänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat käyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua. Punainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja puhdistusharjat pyörivät vimmatusti.
Koneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja syöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien metrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta. Sitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.
Yleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä. Sitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan ja uudestaan moniääninen hurraa toistui.
* * * * *
Huhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä uutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta vaununvaihtaja-asemaa.
Tämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä, kuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui mahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä häkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme kiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä yksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi kulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.
Yhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan erikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli ensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän sillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty siihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla. Varsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi kaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin sivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.
Nyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa pitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat maahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat hetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen työntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia teräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin varovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli pitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet hapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät niihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät parrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas sininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat tunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin toisen kyljen syvennyksiin.
Vaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti kiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä teräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen, nelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle, kanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa, kiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut alkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.
Näky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia. Ihmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka keksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.