VII.
Voi Koskilinnan Aune rouvaa!
Siellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti oli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään. Mutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi — ja ainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä. Hän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä karua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun Antti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli hänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti — niin, Antti ehkä inhosi… Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli häntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin — ehkä herransa käskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän muisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja kysyä horjahtamattoman kohteliaana: "Tuota… mihin mennessä rouva haluaisi?" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.
Ja Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä loukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.
Pekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt kuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili varmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei viitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä kaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki, voidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. "Pekka on vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset osoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit tässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani." Niin sanoi Antti, yhtä ystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa pohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.
Tiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä. Mutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. — Oi, pelkäsikö, pelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen puhelinilmoituksen valheeksi?
Mutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt Koskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin ennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin — mutta viilein huulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa laveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja sitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti tuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona aamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.
Ja Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään kuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä niin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.
Hän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta hän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.
"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata itseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet hyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään sellaiseen huomiota."