Oi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.
Mutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se olikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut. Mutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa — eikä Antti näyttänyt sitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.
Kuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja vakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä, lämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla ruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman ajatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien neulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta takista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu, jolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki kerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille. Sellaisena yönä… jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi työhuoneeseensa…
Sitä takkia ommellessa kului aika.
Mutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen. Koski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä tuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät… Kuinka yksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!
* * * * *
Kuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti oli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut häntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla ja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui nurmikoilla.
Mutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.
— Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.
— Sinäkö se olet, Antti? Kiitos… hyvin… Mistä soitat?