Yhtäkkiä kuului lyhyt, äänekäs koputus, ovi tempaistiin auki ja sisään syöksyi kuin rajutuuli keskimittainen, tummaverinen nuorukainen, jolla oli lyhyt pystytukka, hehkuvan ruskeat silmät ja ponnistuksesta punoittavat posket.
Heti esitelmöitsijä lopetti ja esitti tulijan.
— Jääkäri Orri.
Hetken katseli Orri terävästi kokouksen osanottajia. Ja merkillistä, nämä kunnianarvoisat henkilöt seisoivat hänen edessään niin juhlallisina kuin olisi hän ollut ruhtinas.
— Arvoisat herrat! Pyydän ensiksi anteeksi, että viivyin. Se tapahtui välttämättömyydestä, jota eri osannut aavistaa ja joka on liian pitkä selitettäväksi. Toiseksi tuon teille niiden miesten lämpimät terveiset, jotka rintamalla taistelevat tämän maan puolesta. Kolmanneksi pyydän hetkeksi tarkkaavaisuuttanne.
Orri avasi käärön, joka hänellä oli mukanaan. Se sisälsi kartan, jonka hän kiinnitti seinälle.
— Tässä on Suomi, alotti hän. — Tässä Viro, tässä Vienan-Karjala ja Kuolan niemimaa. Paremmin kuin minä tietävät arvoisat läsnäolijat, että näissä maissa asuu veljeskansaa. On siis muodostettava valtakunta, joka ne jälleen yhdistää ja vapauttaa Venäjän sorrosta. Ajatus on vanha, raja Vienan merestä Äänisjärveen ja Laatokkaan haaveissa usein vedetty. Minulla on kuitenkin keino, jonka avulla unelma voi muuttua todeksi. Se on tässä.
Puhuja otti taskustaan pienen kuution, jonka metallinomainen väri vivahti violettiin ja jonka pinnalla oli ikäänkuin hienoa sumua, ja asetti sen pöydälle.
Jos pommi olisi viuhahtanut herrain keskelle, kuten ennen Hannu Munterin aikoina, ei se olisi saattanut synnyttää suurempaa hämmästystä. Vallitsi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat metallin palaseen kuin hypnotisoituina, ymmärtämättä, mitä puhuja tarkoitti. Tukkukauppias oli unohtanut auringonkukka-kakkunsa, eikä pankinjohtajaakaan enää haukotuttanut. Vihdoin ojensi valtioneuvos Runko kätensä. Ilmeisesti häntä hämmästytti esineen kylmyys ja keveys ja vaistomaisesti hän kysyi.
— Mitä tämä on?