— Te olette niin hiljainen ja alakuloinen — jatkoi saksalainen. Rohkeasti päälle vaan ja pois turha huoli. Joka kaatuu se kaatuu, eikä sille mitään mahda.
Orri ei vastannut.
— Teidän toverinne ovat niin kovin hitaita ja vastahakoisen näköisiä. Minä olin aika kuumeessa, kun mentiin ensimäiseen hyökkäykseen. Suomalaiset istuvat haluttomina ja tupakoivat, se ei ole hyvä merkki. Ei ole hyvä jäädä jälkeen, silloin useasti haavoittuu helpommin. Vaikka sydänalaa kiertää, niin pitää painaa vaan, läpi kuulasateen. Eivät ne satu, elleivät ole sattuakseen.
— Niin kai se lienee, vastasi Orri yksikantaan.
Puhelias saksalainen tuntui jollaintavoin nolostuvan tästä välinpitämättömästä harvasanaisuudesta ja lähti tiehensä. Silloin kömpi Orrikin makuupaikalleen.
* * * * *
Hyökkäys oli määrätty alettavaksi klo 12 24-25 päivän välisenä yönä.
Klo 11,50 seisoi pataljoona valmiina rintasuojuksen takana, vasen siipi sillä tiellä, joka johti Schmardenista Schlockiin. Vallitsi kesäyön hiljaisuus, mutta hämärä oli paljoa tummempi kuin pohjolassa ja taivaalla kiilui tähtiä. Silloin tällöin kuului jonkun yölinnun aavisteleva ja ikäänkuin hätääntynyt ääni, mutta muuten ei mitään.
Suomalaiset oli jaettu tasan kullekin komppanialle, ehkäpä senvuoksi, etteivät he tuottaisi häiriötä hyökkäyksen yleiselle kululle. Moni jännittynyt sydän takoi rauhattomasti hiljaisessa yössä, jonka vihollisen valoraketti tuon tuostakin valaisi kirkkaaksi. Jossain sivummalla ryssäin vahtimiehet ampuilivat levottomina.
Orri hankasi kaikessa rauhassa rasvaa kivääristään vedellen puhdistusnauhaa edestakaisin piipussa.