— Ole toki valmiina, toveri, kuiskasi saksalainen, hänen vieressään.
Orri vilkaisi rannekelloaan.
— Kahdeksaa vailla vasta ja kellot on tarkistettu, vastasi hän levollisesti. Sitten latasi hän hiljaa kiväärinsä, otti leipäpalan taskustaan ja alkoi nakerrella. Saksalainen, joka jännityksen vallassa odotteli lähtöä, katsoi häneen pitkään.
Vihdoin tuli lähtökäsky:
— Eteenpäin!
Hiljaa ja äänettömästi, ketteränä kuin kissa, saksalainen kiipesi vallin yli. Orri otti hieman vauhtia ja hyppäsi, kättään apuna käyttäen; kuului vain kepeä hupsahdus, kun hän notkeasti putosi toiselle puolen.
Kuin hämärä, kiemurteleva nauha liikkui ampumaketju eteenpäin. Vallitsi yhä hiljaisuus. Vain joskus kuului kahahdus tai piikkilanka-esteen heikko räminä, kun miehet hiipivät sen läpi. Vihollinen ei vielä tiennyt mitään, vain vahtimiesten valppautta oli outo äänettömyys omiaan teroittamaan.
Hiki alkoi virrata otsalta alas ja sydänalassa tuntui omituinen ahdistus. Aivot tuskin synnyttivät mitään selkeitä ajatuksia, mutta aistit olivat sitä herkemmässä vireessä.
Jo alkoi ryssäin valli hämärästi näkyä. Matkaa oli tuskin puolta kilometriä enää. Yhtäkkiä kuului muutamia hätäisiä laukauksia. Sitten tuntui hornan kita aukeavan ja hiljaisuus särkyi yhdeksi ainoaksi jylinäksi, paukkeeksi, ulvonaksi, rätinäksi. Granaatit vonkuivat, shrapnellit pihisivät kuin kissat, kuularuiskujen luotisade kulki kuin raekuuro ylitse, miinojen järeät kumahdukset saivat maan vapisemaan. Ja kaiken yli kuului terävä, käskevä hyökkäyshuuto, toistuen pitkin linjaa, miehestä mieheen:
— Eteenpäin — mars mars!