Tuli näkyviin suomalaisten juoksukunto. Huomattavasti he joutuivat toisten edelle, ikäänkuin ryhmänjohtajien paikalle, muistamatta, että se oli oikeastaan väärin. Ja se oli heille onneksi. Granaatit, shrapnellit, kuularuiskun lyijysade lensivät kuin synkkä pilvi heidän ylitseen tai eteensä ja tuntui siltä kuin olisivat ryssäin ammukset suorastaan väistäneet heitä.

Orri syöksyi eteenpäin kivääriään lujasti puristaen, silmät teräviksi synkentyneinä. Suuri granaatti lensi vonkuen aivan lähelle. Humahdus iskiessä maahan! Räjähdys!… Saksalainen ryhmäpäällikkö viskautui pari metriä ilmaan, pyöri hetken aikaa huimasti ympäri, ikäänkuin tuulenkela, kädet ja jalat harallaan. Sitten putosi hän maahan muodottomana möhkäleenä, savun ja tomupilven ympäröimänä…

— Asemiin! kuului terävä huuto kymmenkertaisesti toistuen.

Jääkärit painuivat pitkäkseen kuin luodin kaatamina. Ja nyt he huomasivat saksalaisten toverien tottumuksesta johtuneen etevämmyyden. Verrattomalla huomiokyvyllä ja ihmeellisellä vaistolla nämä osasivat silmänräpäyksessä valita itselleen suojapaikan, eteensä kiven, kannon, ruohoturpeen, mättään. Pienintäkin maan syvennystä he käyttivät hyväkseen, suomalaisten maatessa kutakuinkin avoimina vihollisen tulelle.

Mutta suomalaiset kulkivat edellä! Kun taistelusta lähetettiin raportteja niin suomalaisista niissä puhuttiin, suomalaiset olivat jo siellä ja siellä. Nämä hiljaiset miehet, joiden veltonnäköinen tyyneys oli saksalaisia arveluttanut, näyttivät nyt luonteensa toisen puolen ja synkässä kiihkossaan herättivät miltei kauhua.

Jo ehdittiin vihollisen piikkilanka-aitojen eteen. Orri, jolla ei ollut lankasaksia, makasi hikeä pyyhkien ja tuon tuostakin ampuen eräässä suojaisessa syvennyksessä. Ketju oli taaskin jäänyt jälkeen, sitä ei hän syöksy-innossaan ollut huomannut… Jo puuhaili tumma varjo lähettyvillä. Orri ryömi hänen luokseen: suomalainen toveri näkyi olevan.

— Anna tänne sakset, olethan jo aivan uupunut. Toinen kääntihe selälleen ja makasi minuutin ajan hengästyksestä puuskuttain, Orrin katkoessa lankaa raivoisalla vauhdilla. Muutaman kymmenen metrin päästä sylkivät vihollisen kuularuiskut ja kiväärit luoteja, mutta tykkitulesta ei enää ollut vaaraa, se lensi yli.

— Pistimet kiinni! Rynnäkköön!

Hirveän hurraan kaikuessa syöksyivät suomalaiset ja saksalaiset vihollisen varustukseen. Suurin osa ryssiä oli jo lähtenyt käpälämäkeen, mutta toiset taistelivat vielä vimmatusti. Vallitsi kauhea sekasorto: rikki-ammutuita kämppiä, kuolleita, haavoittuneiden voivotusta, murhan mäiskettä. Melkein kauhistuen saksalaiset katselivat, millä hirveällä raivolla suomalaiset upottivat pistimensä perivihollisensa ruumiisiin.

Orri oli joutunut taaskin edelle. Hänen pistimensä, vaatteensa, kätensä, vieläpä kasvonsakin olivat hyytyvässä veressä ja hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet. Kun hän katsoi taakseen mitä toiset puuhailivat, huomasi hän erään saksalaisen joutuneen kolmen ryssän ahdisteltavaksi. Muuan vihollisista asettui juuri pistintaistelijan kyyristyneeseen asentoon ja terä jo välähti… Silloin Orri laukaisi ja riensi juoksujalkaa paikalle… Luoti oli sattunut. Hirveä nyrkinisku sivulta kaatoi toisen ryssän maahan; leuka näytti menneen sijoiltaan ja paksu kieli puristui esiin irvillään olevien hampaitten raosta… Kolmas heitti kiväärinsä, nosti kätensä ja sammalsi vapisevin äänin: