— Sen tiesin jo edeltäpäin, vastasi Orri kiihtyneenä.
Santarmi suuttui silmittömästi.
— Ulos! Konnat ja kavaltajat! hän ärjäisi.
III.
Shpalernaja.
Vihdoinkin pysähtyivät rämisevät vanginvaunut ja ovi aukeni.
Uteliaana silmäili Orri ympärilleen. Vartia seisoi portaitten yläpäässä ja avasi oven; saavuttiin eräänlaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa upseerin puvussa oleva mies teki erinäisiä merkintöjä kirjoihin, sekä takavarikoi jälleen kellon ja lompakon, jotka nuorukainen oli saanut mukaansa Katajanokan vankilasta selviydyttyään.
Sitten viittasi vartia hänet mukaansa ja niin alkoi pitkä vaellus läpi raudoitettujen ovien ja kolkkojen, kumisevien käytävien, joissa ilma oli ummehtunutta ja kellarinomaista. Tultiin käännöskohtaan ja nyt avartui eteen huimaavan korkea käytävä, ikäänkuin olisi itse vankilarakennuksen ympäri tehty suunnaton kehys. Kaameita, mustia, raudoitettuja ovia jatkui kerros kerrokselta ja niiden edessä kulki kapeita, rautakaiteisia siltoja, yksi kunkin kerroksen kohdalla. Kapeat portaat johtivat kerroksesta kerrokseen, ja nuorukainen alkoi tuntea väsymystä jatkaessaan tätä synkkää kulkua. Vihdoin vartia pysähtyi ja avasi oven. Sen päälle oli merkitty numero 147.
Kapea, runsaan sylen levyinen koppi, seinään lukittu rautavuode, joka ainoastaan yöksi laskettiin alas, rautalevystä pöytä ja istuin, hylly alkeellisine metalli-astioineen, vesirana ja W.C, siinä uusi asunto kalustoineen. Peräseinän ylä-osasta pyrki syksyn harmaa valo vaivaloisesti sisälle läpi pienen, moniruutuisen ikkunan, joka oli niin syvällä paksussa seinässä kuin kuolevan vanhuksen silmä ja ulkopuolelta rautaristikon suojaama. Heti ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täältä oli turha yrittääkään karkuun.
Vartian viittoilusta ja yhtämittaisista kehoituksista ymmärsi Orri riisuutua ja vasta tarkoin tutkittuaan jokaisen vaatekappaleen erikseen sekä otettuaan pois kaiken sellaisen pikkutavaran, jota vankilan säännöt kielsivät suojattinsa käyttämästä, vartia painoi oven lukkoon ja jätti nuorukaisen yksikseen.