Tuli ilta. Vuode laskettiin alas ja vaistomaisesti alkoi nuorukainen riisuutua. Hän oli ikäänkuin turtunut ja tylsä mielentila oli hänet vallannut. Vaikka tahmainen huopapeite oli pahasti kulunut ja likaantunut, kääriytyi hän sen sisään vilusta väristen, tuskin tietäen missä oli. Kuului keveä rapsahdus ja hetken aikaa viipyi vaaniva silmä oven tirkistysaukossa. Sitten sammui valo ja kostea, synkkä pimeys verhosi vankilan äänettömät kauhut.
Sähein silmin tuijotti Orri pimeyteen, tuon tuostakin levottomasti käännähtäen kapealla vuoteellaan. Unesta ei puhettakaan; kiihtyneinä synnyttivät aivot monenmoisia ajatuksia ja mielikuvitus loihti esiin kaameita näkyjä. Kuinkahan moni suomalainen valvoi tälläkin hetkellä tämän tutkintovankilan muurien sisällä, tarkalleen samanlaisessa paikassa, odottaen hirttotuomiotaan, tai kuumeisena punoen karkaamissuunnitelmia? Kuinkahan moni tänne jo oli nääntynyt, ja kuinka moni oli vielä nääntyvä, ennenkuin… ennenkuin se hetki oli koittava, jona sortajan päivät olivat luetut?
Voimattomana raivossaan ajatteli Orri omaa asemaansa. Sehän oli aivan yhdenmukainen insinööri Warénin kohtalon kanssa. Minkätähden hän ei ollut ottanut opiksi edeltäjänsä onnettomuutta ja menetellyt varovammin? Taaskin oli tuo ihmeellinen keksintö yhden ainoan miehen salaisuutena — vangin, jolla tuskin oli riittävästi ilmaa hengittää. Miksi ei hän ollut heti ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat taanneet, ettei isänmaa missään tapauksessa enää tulisi menettämään tätä tärkeätä tieteellistä havaintoa, joka kenties saattaisi kokonaan muuttaa historian kulkua? Mutta insinööri Warénin elämäntyön näytti kohtalo mieluummin kätkevän synkkien komeroiden suojaan ja sälyttävän ylivoimaisen taakan niiden kannettavaksi, jotka jollakin tavoin olivat päässeet salaisuuden perille.
* * * * *
W.C:n reunalla seisten tirkisteli Orri ulos kapeasta venttiilin rakosesta. Syvällä alhaalla avartui toivoton, joka puolelta muurien ympäröimä pihamaa, jonka keskellä näkyi ympyränmuotoinen, aidattu kävelypaikka. Sen lankuilla toisistaan erotetuissa karsinoissa käveli vankeja edestakaisin ahnaasti kiskoen ulkoilmaa keuhkoihinsa, vaikka se ei suinkaan ollut erittäin raitista. Siunatkoon! Tuttuja kasvoja! Täällähän oli paljon jääkäreitä. Tuossa marssi H. ja tuolla Storm. Ja tuolla vilahteli yhden vihreä puku, mutta ei voinut erottaa, kuka vanki oli. Vihreämekko-parka, hän oli ainakin hirteen tuomittu, sillä hänet oli saatu satimeen sotarintamalla, muutenhan ei tuon puvun olemassa-olo ollut selitettävissä. Nyt näkyivät kasvot… Orri hätkähti. Se oli Tuominen, petturi.
Mutta minkätähden ei häntä tultu noutamaan kävelylle? Tuskastuneena hyppäsi hän lattialle ja alkoi kiihkeästi marssia edestakaisin… Koska Tuominen oli täällä, niin varmaankin tiesivät viranomaiset hyvin paljon "Saksan miehistä"…
Vartia kopeloi ovea auki ja sanoi.
— Sudja.
Aluksi ei Orri ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta hän seurasi kuitenkin vartiaa ja ennen pitkää hän muistikin, että outo äännähdys tarkoitti tuomaria. Käytävässä jätti vartia nuorukaisen kansliaosaston lähetin kuljetettavaksi; tämä vei hänet ummehtuneiden käytävien kautta samaan vastaanottohuoneeseen, jossa hänen lompakkonsa oli otettu talteen, asettaen hänet käytävän päähän, rautaisella portilla eristettyyn komeroon. Sitten kuljettaja jälleen vaihtui, muuttuen hampaisiin saakka asestetuksi sotilaaksi, joka sokkeloisia, monihaaraisia käytäviä pitkin saattoi vangin oikeuspalatsin avaraan eteishuoneeseen ja vihdoin ovelle, jonka osotekilpeen oli suurin kirjaimin painettu:
Mashkevitsh.