Orri veti pöydällä-olevan asiakirjan välistä valokuvan, joka esitti häntä siviilipuvussa ja joka äsken oli puolittain näkynyt.
Tutkintotuomarin luisevat kasvot kalpenivat raivosta ja vaivoin hän hillitsi itsensä. Hän kiskoi hermostuneita savuja paperossistaan, joka varmaankin oli jo viides tämän lyhyen kuulustelun aikana. Vihdoin kähisi hän heikolla äänellä, tuijottaen kuin käärme nuorukaisen väistymättömiin silmiin.
— Kertokaa minulle totuus!
— Tarkoittaako herra tutkintotuomari, että uudistan kertomukseni?
Syntyi pitkä äänettömyys. Vain kaksi katsetta säihkyi ristiin kuin säilän terät.
— Saatte mennä, sanoi tuomari vihdoin.
IV.
Haarniska.
Oli kulunut noin kolme viikkoa.
Orri oli läpikäynyt kaikki ne kurjuuden eri asteet, jotka Shpalernajan vanki sai kokea, ennenkuin hän oppi käyttämään hyväkseen niitä mukavuuksia, joita talossa luvallisesti tai luvattomasti oli tarjolla. Hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt tupakan puutetta, taistellut russakoiden kanssa, jotka tuontuostakin tekivät valtavia hyökkäysretkiä hänen koppiinsa, ja kun lämpöjohto oli alituisessa epäkunnossa, oli hän monesti herätessään niin sairas ja epätoivoinen, että täydellinen synkkyys oli saada hänet valtoihinsa. Parransänki oli kasvanut ja tehnyt hänen laihtuneet kasvonsa villin näköisiksi ja hänen tavattoman karkea tukkansa törrötti pystyssä kuin harjasmätäs. Silloin, eräänä päivänä, tultiin häntä jälleen noutamaan tutkintotuomarin eteen, joka tuntui ensimäisen kuulustelunsa jälkeen kokonaan hänet unohtaneen.