Kun hän oli istuutunut ja vartiosotamiehet, jotka paljastetuin miekoin olivat saattaneet hänet tutkintotuomarin huoneeseen, olivat vetäytyneet ovelle, otti valtioneuvos Mashkevitsh eräästä laatikosta kiiltävän, violettiin vivahtavan haarniskan, jonka Orri heti tunsi omakseen ja hätkähti. Vai niin. Nyt tuli siis esille se kysymys. Monesti hän olikin yksinäisyydessään aprikoinut, kuinka tuo suojapaita, joka pelkästä lapsellisesta päähänpistosta oli ollut hänen päällään vangiksijoutumisen onnettomalla hetkellä, kokonaan oli välttänyt santarmien nuuskimiset. Nyt luuli hän asian ymmärtävänsä: oli tehty tutkimuksia, oli hankittu kaikki mahdolliset tiedot, ennenkuin ryhdyttiin häntä kuulustelemaan. Samalla synkkä aavistus täytti hänet kuvaamattomalla kauhulla. Nyt odotti häntä insinööri Warénin järkyttävä kohtalo, ruoskimiset, kidutukset, Herra ties mitkä konnantyöt. Nyt oli hän ainiaaksi menettänyt vapautensa.
Tutkintotuomari suuntasi häneen kylmät silmänsä.
— Voitteko sanoa, mitä tämä on? hän kysyi.
— Se on rintasuojus, vastasi nuorukainen niin tyynesti kuin saattoi.
Herra Mashkevitsh oli tällä kertaa ihmeen levollinen. Rauhallisesti vetäisi hän pitkän sauhun paperossistaan ja selitti hätäilemättä.
— Te vastasitte kysymykseen, mikä tämä on. Sitä en kuitenkaan teille tehnyt. Haluan tietää, mitä ainetta tämä on. Voitteko sanoa? — Se on keveintä metallia, mitä koskaan olen tavannut ja hyvin lujaa.
— Niin on. Tiedättekö metallin nimen?
— En. Sitä en tiedä.
— Onko haarniska teidän?
— On.