— Taaskin yksi Shpalernajan mies on saapunut! kuului äänekkäämmin yli vihreätakkisen parven muun melun. — Hesputei! Käyppä sisään, on kahviakin juuri.
Kättelystä ja tervetuliaishuudoista ei tahtonut tulla loppua. Orri astui leveitä portaita suuren tiilikasarmin yläkertaan, sitten avaraan etehiseen, josta leveä käytävä johti rakennuksen toiseen päähän ja vihdoin suureen, salin kaltaiseen huoneeseen. Koko komppania oli sinne majoitettu. Korkeat, kaksinkertaiset vuoderivit jakoivat sen kapeihin käytäviin ja nauloissa riippui tuttuja esineitä, tornistereja, leipäpusseja ja patruunavöitä. Sisällä kävi hirveä metakka, täällä soitettiin haitaria, tuolla lyötiin korttia. Utelias miesjoukko ympäröi tulijan kehäänsä ja jokaisella tuntui olevan omat kysymyksensä, halu kuulla kotiseudustaan, omaisistaan tai tovereistaan.
— Tuletko sinä suoraa päätä Suomesta?
— En. Ruotsissa minä olen ollut keväästä saakka.
— Niin, johan siitä kuultiinkin. Mitä hittoja sinä siellä ahersit? Olit pysytellyt erilläsi koko jääkäri-sakista. Täällä jo kuiskailtiin, että olit ruvennut Ryssän…
— Mitä? tiuskasi Orri, kulmiaan rypistäen.
— Perättömiä tietenkin. Mutta syytä itseäsi. Kuka käski makailemaan koko kesän vehnäleivän vieressä.
— Sitä asiaa en minä viitsi ruveta selittelemään. Mutta tahdon tietää, mitä täällä on puhuttu, sanoi nuorukainen kuohuksissaan.
Toverit nolostuivat hieman; turhan tautta oli tullut viitatuksi.
— Mitä sinä nyt suotta. Ainahan niitä liikkuu huhuja. Ja luuletko tosiaan, että täällä sinusta on sellaista uskottu. Et kai sinä Shpalernajassa olisi istunut, jos sellaisia olisit toimitellut.