— Siitä ei tule mitään, ei hitto Vieköön tulekaan! kuului useammasta suusta.
— Ei ole takaamista, huomautti Orri vakavasti. — Työväki on Suomessa melko hyvin järjestettyä ja punakaartit ovat kunnossa, ainakin paljoa paremmin varustetut ja harjoitetut kuin suojeluskunnat. Ja meikäläinen porvaristo on mätää; mammona pitää sitä kahleissaan, se pelkää, vapisee ja taipuu.
* * * * *
Oli kulunut joitakuita päiviä.
Unettomana makasi nuorukainen vuoteellaan. Suuressa salissa oli pimeää, ainoastaan perällä sijaitsevasta aitiosta, jossa ryhmänjohtajat makasivat, kajasti hämärä valo. Kuului nukkuvien miesten raskasta hengitystä ja unistelevien katkonaisia, sekavia äännähtelyjä, mutta muuten vallitsi syvä hiljaisuus.
Vartioita käytiin vaihtamassa jo toisen kerran, mutta unta ei vain tullut silmään, mieli oli siksi levoton.
Näinkö siis oli käynyt, tätenkö punaisten lakko oli kotimaassa päättynyt? Ilman sanan sanomista olivat kerskailevat porvarit antaneet muutamien ryysyniekkojen sulkea liikkeensä, kuljettaa itseään vankiloihin ja poliisiputkiin! Ainoastaan aniharvassa paikassa olivat suojeluskunnat ryhtyneet vastarintaan ja silloinkin laimeasti ja ponnettomasti. Sensijaan oli pidetty lukuisia kansalaiskokouksia, joissa tutjuvat päät olivat pohtineet suuria kysymyksiä ja lyöneet kokoon pykäliä ja vastalauseita. Mitä merkitsivät ne voiman rinnalla, mitä arvoa panivat kirjoitetulle sanalle sellaiset miehet, jotka kulkivat ladattu kivääri olkapäällä ja tietoisina varmasta yhteenkuuluvaisuudestaan? He nauroivat, ja tällä kertaa oli syytä nauraa "herrain metkuille" ja vaivaisille päätöksille, joissa useasti huudettiin alas kaikki aseelliset järjestöt, sekä valkeat että punaiset. Vihdoin oli eduskunta, joka ensin uhkasi olla kokoontumatta, taipunut, ja punaiset olivat saaneet tahtonsa perille.
Kernaasti olisi nuorukainen suonut työväelle puolue-voiton. Mutta nyt he turvautuivat ryssiin, aina vain ryssiin ja koko heidän toimintansa ei muuta ollut kuin ryssien matkimista. Juuri nyt, jolloin Venäjä sekasortoisessa tilassaan oli heikoimmillaan, jolloin kenties olisi ainoa mahdollisuus kerrankin päästä eroon tästä vihatusta sortajavaltiosta, juuri nyt Suomen kansan syvät pohjakerrokset liittyivät ryssiin kuin veljiinsä, huumaantuneina uusista, pinnallisista opeista.
Ei. Venäjän kautta ei Suomi milloinkaan itsenäisyyttään voinut saavuttaa. Kuinka mieletöntä oli ollut sellaista odottaakaan ja antautua valheellisten lupausten lumoihin. Toista tietä oli vapauteen pyrittävä, sitä tietä, jonka jääkärit jo sodan alkuvuosina olivat viitoittaneet ja itse lähteneet ensimäisinä astumaan, silmää räpäyttämättä ja kaikkia vaaroja uhmaten.
Kiihkeitä suunnitelmia syntyi nuorukaisen aivoissa. Hän mietti, laski, punnitsi. Monen monta kertaa oli hän jo tehnyt päätöksensä, mutta taas kohosi epäilys, uusia kysymyksiä, uusia puolia asiassa. Hän muisti insinööri Warénin kirjoitelmaa: Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta. "Pitää jaksaa odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut." Niin oli siinä sanottu.