— Jääkäri Orri 27:stä Jääkäripataljoonasta, suomalainen.
— Ja mitä te tahdotte Hänen Ylhäisyydeltään?
— Sitä en voi tässä sanoa, vastasi nuorukainen, ojentaen upseerille pataljoonan komentajan kirjeen.
Tämä luki sen nopeasti, näytti hämmästyvän, vilkaisi salavihkaa pari kertaa paperin takaa nuorukaiseen ja muutti heti käytöstapaansa. Kohteliaasti ojensi hän kynän Orrille, joka merkitsi kirjaan nimensä sekä käynnin tarkoitusta kysyvän sarakkeen kohdalle: yksityisasia. Tähän lisäsi upseeri selvin kirjaimin: Majuri B:n suosituksesta.
Yhä useampia ja useampia ylhäisiä upseereita alkoi tulla etuhuoneeseen. Kaikki katsoivat he varsin pitkään yksinkertaista, vihreätakkista jääkäriä, joka istui nurkassa paperirulla kainalossaan ja tuon tuostakin hypähti pystyyn, sotilaallisesti tervehtiäkseen sisään tulijoita.
Odottaessa tuntuivat minuutit kestävän ikuisuuden.
Upseereja tuli ja meni. Toiset viipyivät vain silmänräpäyksen, toiset kauemmin. Vihdoin kuului päivystäjän terävä ääni:
— Jääkäri Orri.
Outo ahdistus kuristi nuorukaista rinnan alta. Hengitys tuntui salpautuvan kurkkuun, sydän ikäänkuin pysähtyi ja ajatus kävi sekavaksi. Mutta pian hän tointui, rohkaisi mielensä ja astui ripeästi sisään.
Suuren työpöytänsä ääressä istui nerokas kenraali papereihinsa tuijottaen. Hän oli kookas, vanha mies, jonka harventunut pystytukka sisälsi hopeaisia säikeitä, mutta jonka uurteisilla, karkeilla kasvoilla oli ihmeellinen tyyneys ja voima. Hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten käänsi kenraali levollisesti päätään ja kysyi ystävällisellä äänellä: