— Te olette apuryhmänjohtaja Orri, suomalainen?
— Niin olen, Teidän Ylhäisyytenne.
Tuokion katseli vanha soturi nuorukaista hallitsevilla, terävillä silmillään. Mutta ruskea, palava silmäpari ei rävähtänytkään, ei vähäistäkään väistänyt, huulet vain olivat hiukan vaaleammat kuin tavallisesti ja päättäväisesti yhteen puserrettuina. Nerokasta kenraalia näytti oudoksuttavan tämä harvinainen lujuus. Useimpien oli hän nähnyt värisevän edessään. Ystävällisesti hän viittasi nuorukaista istumaan.
Orri hämmästyi, eikä tietänyt mitä tehdä. Hetken? epäröityään seurasi hän kuitenkin kehoitusta. Tällaista ei hän ollut odottanut.
— Mitä te haluaisitte? kysyi kenraali.
— Menestystä maalleni, Teidän Ylhäisyytenne, kuului vastaus.
Taaskin syntyi äänettömyys.
— Selittäkää, kehotti kenraali vihdoin.
— Teidän Ylhäisyytenne. Hallussani on salaisuus, joka koskee muuatta tieteellistä keksintöä. On löydetty uusi metalli, joka on laadultaan sellaista, että se sotakoneisiin sovellettuna tekee täydellisen mullistuksen ja ehdottomasti takaa Saksalle sen voiton, joka muutenkin kyllä tuntuu todennäköiseltä. Tässä on näyte metallista.
Orri otti taskustaan ohuen, violettiin vivahtavan kappaleen ja ojensi sen kenraalille. Tämä hämmästyi. esineen kylmyyttä, käänteli sitä hetken käsissään ja sanoi sitten: