Nerokas sotapäällikkö hätkähti. Hetken aikaa oli hänen kasvoillaan sellainen sävy kuin olisi hän tahtonut sanoa: "Te olette hullu, menkää tiehenne". Mutta hän hillitsi itsensä ihmeen nopeasti ja tarkasteli miettiväisenä nuorukaisen moitteetonta ryhtiä ja pelotonta esiintymistä. Ruskeiden silmien avonainen, säihkyvä katse tuntui häntä miellyttävän. Pitkä aika kului täydellisen äänettömyyden vallitessa.
— Mikä on siviilitoimenne? kysyi kenraali vihdoin.
— Olen Suomen Teknillisen Korkeakoulun ylioppilas.
— Teillä on huimaavat vaatimukset. Pidättekö keksintöä niin suuriarvoisena?
— Kun Teidän Ylhäisyytenne ehtii hieman ajatella asioita, olen vakuutettu, ettei Teidän Ylhäisyytenne pidä vaatimuksiani liioteltuina, eikä myöskään vähäksy keksinnön merkitystä.
Kenraali mietiskeli jälleen.
— Ja sitten? sanoi hän kuin ajatuksissaan, kuivasti.
— Jos ehdotukseeni suostutaan, tahdon, että tänne kutsutaan suomalainen neuvosto lähemmin päättämään asioista ja tekemään välikirjoja. Niiden miesten lisäksi, jotka ennestään ovat täällä, on kutsuttava ne henkilöt, joiden osotteet annan Teidän Ylhäisyydellenne. Nöyrimmästi pyydän, mikäli Teidän Ylhäisyytenne hyväksyy ehdotukseni, ettei yhdellekään suomalaiselle puhuta salaisuudesta mitään, ennenkuin kaikki neuvoston jäsenet ovat saapuvilla.
Ovi aukeni ja päivystävä upseeri ilmoitti:
— Teidän Ylhäisyytenne, Hänen Majesteettinsa. Vanha kenraali nousi hätäilemättä ja katsoi kelloaan.