— Te tulette tänne uudestaan huomen-aamuna klo 10. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, Teidän Ylhäisyytenne.
— Siihen asti pyydän pitää nämä piirustukset sekä metallipalan hallussani. Onko teillä mitään sitä vastaan?
— Ei, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä on. Saatte mennä.
* * * * *
Orri vietti yön ahdistavan levottomuuden vallassa.
Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että nyt ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa ja nukkua, niin kuumeiset ajatukset syöksyivät hänen aivoihinsa ja estivät häntä vaipumasta uneen. Suonet lykkivät kiihkeästi, alinomaa täytyi hänen muuttaa asentoa vuoteessa ja tunnit kuluivat sietämättömän hitaasti.
Ottivatkohan nämä nerokkaat miehet hänen huikaisevaa, uhkarohkeata esitystään ollenkaan huomioon, vai aikoivatko he nauraa hänelle vasten kasvoja, kuten puolihullulle uneksijalle ainakin? Kykenivätkö he näin lyhyessä ajassa ja vailla perinpohjaisia tietoja näkemään koko keksinnön mullistavan luonteen? Häneltä oli unohtunutkin muutamia seikkoja mainitsematta. Hän olisi esimerkiksi voinut viitata siihen, että uudesta aineesta valmistetut äärettömän kevyet konekiväärit eivät kaipaisi vesijäähdytystä, sekä siihen suunnattomaan muutokseen, minkä tämä sitkeä metalli aiheuttaisi panssarilaivain rakennustekniikassa. Ja tokkohan vain he soisivat Suomelle sitä suuruutta, mitä hän oli uneksinut?
Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, joka oli täynnä levottomia, alituisesti vaihtelevia näkyjä. Milloin hän oli olevinaan taistelussa ja uuteen rautapaitaansa turvaten uhmaavinaan kuin leikillä vihollisen kuulia, milloin hän kiiti uudenaikaisessa lentokoneessa pyörryttävää vauhtia ja tuotti hirveätä tuhoa vihollisen ilmaeskaaderille. Kun hän aamulla varhain heräsi, oli hänen otsansa hiestä märkä ja hän tunsi raukaisevaa väsymystä. —