Jo läheni kello kymmentä.
Päivystäjä otti hänet vastaan kokonaan toisella tavoin kuin eilen, ja vuoroaan odottavat sotaherrat katsoivat tuiki ihmeissään yksinkertaista jääkäriä, joka syrjäytti heidät. Sillä Orri kutsuttiin miltei heti sisään, ja kun hän pysähtyi ovelle perusasentoon, kohtasi häntä niin tutkiva ja mielenkiintoa todistava katse vanhan verihurtan silmistä, että valoisa toive läikähti hänen rinnassaan.
Mutta samassa tapahtui jotakin muuta: Sivuovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui majesteetillinen olento, jonka rautaiset, juhlalliset kasvot olivat kuin kiveen veistetyt. Tuuheiden kulmien alta sinkosi terävä silmäpari niin ytimiin saakka tunkeutuvan katseen, että nuorukainen oli vähällä väistää sitä. Kuitenkin hän sai pakotetuksi itsensä levolliseksi ja odotti tyynesti, ahdistavan äänettömyyden vallitessa.
— Sie sind der Finnländer? kuului ovelta vihdoin.
— Jawohl, Eure Majestät! vastasi nuorukainen heleällä äänellä.
Terävä katse tarkasti hänet kiireestä kantapäähän. Sitten painui ovi kiinni ja rautaiset, majesteetilliset kasvot katosivat.
— Olen tarkastanut näitä piirustuksia, alkoi kenraali, ja sitä metallia, jonka eilen esititte. Mikäli näin lyhyessä ajassa on voitu päättää, on esittämällänne keksinnöllä todellakin sangen huomattava merkitys. Olen puhunut siitä Hänen Majesteetilleen. Kuitenkin olen sitä mieltä, että meidän täytyy tuntea koko salaisuus, ennenkuin voimme ryhtyä niin laajakantoisiin tekoihin kuin teidän suunnitelmanne edellyttää.
— Teidän Ylhäisyytenne, vastasi Orri arvokkaasti. — Olen antava keksinnön suhteen niin paljon tietoja kuin suinkin voidaan vaatia. Mutta salaisuutta, s.o. valmistustapaa, minä en katso voivani ilmoittaa, ennenkuin suomalainen neuvosto on kokoontunut ja välikirjat tehty lopulliseen muotoonsa. Kenraali kohotti kulmakarvojaan.
— Epäilettekö te?
— En, Teidän Ylhäisyytenne. Pysyn ainoastaan päätöksessäni, jonka etukäteen olen vannonut itselleni.