— Nyt tahdonkin tulla humalaan, sanoi hän, maiskuttaen huuliaan, joiden luonnollinen puna viinistä kosteana erottausi valkeita hampaita vastaan, kuin aamukasteinen ruusunlehti.
— Minkätähden?
— Et välitä minusta kuitenkaan, johan sen sanoin. Näen sen silmistäsi, ihmeellisistä silmistäsi, Ja minä kun pidän sinusta niin, niin.
— Mikä sinun nimesi on, pikku enkeli?
— Irli. Ja sinun?
— Oh, minulla ei nimeä olekaan, tai sitten niitä on liian monta.
Maljasi, kaunis Irli!
Taas tyhjensi tyttö lasinsa pohjaan. Heleä punerrus alkoi kohota hänen kalvakoille poskipäilleen. Hän ei näyttänyt voivan kyllikseen katsella nuorukaista, joka hymyili hänelle veitikkamaisesti ja keikutteli häntä polvellaan. Yhtäkkiä painautui hän rajusti Orrin rintaa vasten ja kuiskasi intohimoisesti.
— Niin, et välitä minusta… sinä. Mutta minä. Jos tietäisit kuinka sinusta pidän. Et usko. Olet kuullut meikäläisten puheita. Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut sellaista kiintymystä kehenkään kuin sinuun. Sinussa on jotain niin merkillistä… Sinua täytyy ihan rakastaa, vaikka olet niin välinpitämätön.
— Oikeinko todella, Irli?
— Oikein todella… Voi, älä ajattele nyt taas huonoa minusta. Minä pidän sinusta todella.