Orri oli saapunut kotimaahansa monien seikkailujen kautta. Vietettyään pari tuskallista vuorokautta laivuri "Bubin" salaperäisen ruumahuoneen ahtaassa komerossa, hän oli onnellisesti päässyt Kristiansandiin, selviytynyt sieltä Ruotsiin ja vihdoin Suomen puolelle, pyrkien niin nopeasti kuin mahdollista kotiseutunsa lähettyville. Täällä oli hän saanut vapaa-ehtoisen komppanian johtaakseen ja kouluuttaakseen, ja oli jo ennättänyt ottaa osaa moniaihin tappeluihin.
* * * * *
Varhaisena, kirisevän kylmänä pakkasaamuna kulki pitkä rekijono metsäisellä tiellä. Oli pimeä vielä, ainoastaan kelmeä, vihertävä kajastus koillisella taivaanrannalla ilmaisi aamun tuloa. Natisevissa, pitkissä työre'issä istui valkeakaapuisia miehiä, viisi kussakin, kiväärit pystyssä reen pohjaa vasten. Pari sataa metriä muiden edellä kulki kolme rekeä, sitten alkoi varsinainen kolonna, jonka etupäässä ajoi komppanian johtaja, kapteeni Orri. Hänellä ei ollut valkeata viittaa, ei myöskään vihreätä jääkärin pukua, harmaan, yksinkertaisen sarkatakin kaulukseen oli kiinnitetty kolme kapeata nauhaa päällikkyyden merkiksi ja olkahihnasta riippuva Mauserpistooli oli hänen aseenaan.
Jo pysähtyi etujoukko. Kun kolonna oli sen saavuttanut, antoi johtaja merkin nousta re'istä ja käännätti hevoset ympäri. Kummallekin sivulle, metsään, hän lähetti suksipartion ja lähti itse maantietä kulkevan etupartion mukana. Lumi narskui kantapäiden alla ja käsiä palelti. Oli kuitenkin tyyni, joten pakkasta oli helpompi kestää. Tie kohosi kiemurrellen korkealle harjulle.
Jo kuului laukaus, jonka kaiku kiiri heiketen lumisena nukkuvassa metsässä. Punaisten vartiomies oli ampunut. Heti sen jälkeen toi lähetti pääjoukolle käskyn seurata etupartiota. Saavuttiin vuorelle ja kapteeni kiipesi kivelle tähystellen kiikarillaan yli lumisen, valkenevan aukean.
Siellä näkyi kotikylä aamun viluisessa hämärässä. Vasemmalla sinerti ulapan hanki, suoraan edessä häämötti taloja, lähimpänä kivinavetta, josta punaisten varustukset alkoivat, jatkuen pitkin harjua rantaan saakka. Jo näkyi levotonta liikettä, jonka hälyytyslaukaus oli aiheuttanut. Vihollisella oli kieltämättä loistava asema.
Komppania oli sillävälin hajaantunut ketjuun pitkin metsän reunaa. Tuokion Orria arvelutti. Aukea oli niin laaja ja luminen, moni oli siinä saavuttava sankarikuoleman, mutta täytyi uhrata.
— Eteenpäin?- mars! kuului hiljaa, mutta selkeästi. Käsky kulki miehestä mieheen.
Huimaavan pitkä rivi valkeita peikkoja painui harjulta alavalle pellolle. Äänettömästi ne etenivät. Vallitsi kaamea hiljaisuus. Jo saavuttiin matalalle väliharjulle, jota myöten Orri tiesi kulkevan suojaisen kiviaidan; pelloillakin, siellä täällä näkyi kiviröykkiöitä. Mutta yhä oli punaisten puolella hiljaista.
— Mitä ne ajattelevat? Ovatko ne paremmin varustettuja kuin oletinkaan? mutisi Orri itsekseen.