Ainon kotoa tapasi Orri äitinsä. Tämä itki, syleili vapisevin käsin poikaansa, kuivasi silmiään esiliinansa liepeeseen, eikä voinut mitään puhua liikutukseltaan. Kovin hän oli vanhettunut, käynyt laihaksi ja ihmeen kumaraksi. Äiti parka.
— Missä Aino on? kysyi Orri, voimatta kauemmin itseään hillitä.
Uudistunut nyyhkytys oli ainoa vastaus.
— Mutta sano toki äiti.
— Voi, voi tätä surkeutta, kuului särkynyt vastaus. — Ei hän enää liene elävien ilmoilla. Jo kolme viikkoa sitten ne hänet veivät.
— Minne veivät? tiukkasi nuorukainen vaaleten.
— Minne lienevät vieneet… Ei huolinut tyttö varoituksista. Aseita kantoi suojeluskunnalle ja kirjeitä, tai mitä lienee välitellyt… Joutui kiinni. Tapasivat työssä… Sinne katosi.
Orri ei sanonut mitään. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Huulet vain puristuivat lujemmin yhteen.
— Entä isä? kysyi hän pitkän ajan kuluttua.
— Isä on niillä vankina, eilen ottivat taas… Oli jo ollut ennemminkin, sai äiti itkultaan selitetyksi.