— Hiljaa! kuului komppanianpäällikön kauhea karjaisu.
Vasta silloin sotilaat katsoivat johtajaansa. Tämä seisoi tuhkanharmaana, sierainten väristessä ja silmäin leimutessa tavalla, jota yksikään ei ollut nähnyt. Syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kääntyi Orri poispäin. Hetken tuijotti hän valjuna taivaan rannalle, jossa keveitä hattaroita uiskenteli aamuruskon pakastuvassa purppurassa. Vihdoin hän lähti yrmeänä ja hitaasti kävelemään rantametsikköä kohti, jonne kiemurainen latotie johti kiiltävine jalaksenjälkineen…
Joukko seisoi yhä ääneti silmillään johtajansa kulkua seuraten.
Vihdoin joku hiljaa lausahti:
— Se oli hänen isänsä.
IV.
Kuolemattomat
Mitä sitten tosi! — salaa sanoiks saamatta mi palaa, hiiltää sydän-alaa.
O. Manninen.