Vappu v. 1946.
Helsinki heräsi kevätaamun kultaisessa kimalteessa.
Esplanaadilla vilisi ihmisiä, kukkien koristamia neitoja ja valkolakkisia ylioppilaita, jotka nauraen ja elämöiden tervehtivät toisiaan, viskelivät konfettia ja serpentiinejä, tai kylvivät ruusuja. Loistavia, kukilla koristettuja automobiileja kiiti varoitusmerkkejä törähytellen katuja ristiin rastiin. Tuossa kulkivat muulin vetämät ajopelit, joissa kymmenkunta nauravaa, valkopukuista neitosta oli hukkunut kukkiin, täällä huusi katupoika kuuluvalla, yksitoikkoisella äänellä, "konfetti, serpentini" ja pienet, seppeleillä koristetut tytöt helistelivät rahapankkejaan ja tarjoilivat vappukukkia. — Puissa olivat raikkaasti vaaleanviheriät lehdet vasta puhjenneet silmikoistaan ja kurkistelivat ikäänkuin ihmetellen tätä iloista hälinää, joka tapahtui ensi kerran heidän elämässään.
Mutta Kaisaniemessä sulloontui yhä tihenevä joukko sen tilapäisesti puulaatikoista kyhätyn korokkeen ympärille, joka nurmikentälle oli pystytetty. Heillä oli yllään kuluneet ja useilla tahraisetkin vaatteet, heidän kasvonsa olivat laihtuneet ja kalpeat, heidän silmissään kiilui jotakin nälkiintynyttä ja villiä, ja ne miehet, jotka kantoivat suuria, punaisia lippuja, tuntuivat vaivoin jaksavan kestää taakkansa ja tuon tuostakin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan.
Sitten kiipesi puhuja lavalle.
Hän oli pitkä laiha mies, jonka ohuthuulinen suu todisti päättäväisyyttä ja jonka syväuurteista otsaa tummat hiussuortuvat ympäröivät. Hänen pienistä, terävistä silmistään välmehti vilkkaus ja kiihko ja hänen kalpeat kasvonsa tekivät älykkään vaikutuksen.
— Kansalaiset! huusi hän kuuluvalla äänellä.
Heti syntyi hiljaisuus; takana-olijat vain puristivat lujemmin etumiehiä yhteen rykelmään, päästäkseen lähemmäs ja kuullakseen selvemmin.
— Kansalaiset! Tänä päivänä on vappu, kimaltavan kevään tervehdysjuhla ja maamme parempiosaiset viettävät sitä kemuin ja riemuin, yltäkylläisyyden ja kukkien keskellä. Me otamme sen vastaan nälkäisinä, kalvettunein kasvoin, vapisevin jäsenin ja meidän ainoa toivomme on: antakaa meille leipää, antakaa työtä, antakaa maata viljellä, jotta lapsemme säilyvät hengissä. Me emme kadehdi varakkaampien juhlia, me pyydämme vain välttämättömintä, vain mahdollisuutta tulla toimeen ja saada alkeellisimmat elämänvaatimuksemme tyydytettyä.
— Täytyy ihmetellen kysyä, kuinka on vapaassa ja itsenäisessä Suomen kuningaskunnassa johduttu niin pitkälle, että tuhansia kansalaisia on vailla työtä ja toimeentuloa, vailla jokapäiväistä leipää. Ja kuitenkin on siihen syynä vain olojen johdonmukainen kehitys, ne harha-askeleet, joihin maamme varakkaampi luokka jo suuren vapaustaistelun aikana teki itsensä syypääksi.