Suomen silloiset valtaluokat hyväksyivät sen rauhansopimuksen ja kauppa- ja merenkulku-välikirjan, joka maaliskuun 7 p:nä v. 1918 oli Berlinissä allekirjoitettu ja joka myönsi saksalaisille maassamme samat oikeudet kuin omillekin alamaisille. Ja mikä vielä pahempaa, se pakotti vanhentuneen ja perin vajavaisen tullitariffin v:lta 1914 pysymään voimassa, samalla kuin se kielsi ne edut Suomelta, joita Saksa myönsi Itävalta-Unkarille ja omille siirtomailleen. Tosinhan Suomen eduskunta oli toivonut, että v:n 1921 lopullinen kauppa- ja merenkulku-sopimus tulisi olennaisesti muuttumaan, taaten maallemme suurempia etuisuuksia ja vapautuksia. Mutta siinä petyttiin. Maailmanrauha oli sopimusrauha. Saksan rautainen armeija kesti horjumatta ympärysvaltain miljoonarynnistykset, sekava idän kysymys raukesi Japanin itsekkään ja jyrkän politiikan takia, kansat valtasi perinpohjainen väsymys ja solmittiin rauha, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan valtaryhmää ja joka jätti vihamielisyyden salattuna kytemään.

Vuoden 1921 kauppa- ja merenkulku-sopimus oli hämäräperäinen, vaikeasti tajuttava, eikä se sisältänyt odotettuja myönnytyksiä. Selitettiin kyllä, ettei Saksa milloinkaan tekisi itseään syypääksi niihin sortotoimenpiteisiin tai väärinkäytöksiin, joihin uusi sopimus kenties tarjosi mahdollisuuksia, samalla kuin huomautettiin, ettei maailmansodassa väsynyt Saksa mitenkään voinut suoda Suomelle poikkeuksellisia etuisuuksia, eikä ylläpitää maata omalla kustannuksellaan.

Keinottelu, joka jo maailmansodan loppuvuosina oli tavattomasti levinnyt ja kasvanut eräänlaiseksi taudiksi, kehittyi huippuunsa. Turhaan koetti hallitus sitä ehkäistä. Kun elintarve-asiat saatiin säännöstellyiksi, hyökkäsi gulashi-paroonien saaliinhimoinen lauma teollisuustuotteiden kimppuun, ja kun niille määrättiin rajahinnat ja myyntiä rajoittavat asetukset, alkoi ennen kuulumaton huijaus maatiloilla. Sakot eivät vähääkään tuntuneet tunnottomien porhojen paksuissa lompakoissa, täytyi turvautua vankeusrangaistukseen ja panna tiluksien omistajat valtion kontrollin alaisiksi, koska n.s. maan ryöstö, kasvukyvyn keinotekoinen viimeisilleen pingotus, ei muuten enää ollut tukahutettavissa. Mutta jo silloin oli köyhä kansa jäänyt maattomaksi. Se ei ollut ymmärtänyt niitä etuja, joita uusi maanvuokralaki oli sille antanut, vaan oli eksynyt huijarien pauloihin hetkellisen rahanhimon sokaisemana ja myönyt ne tilukset, jotka olivat siirtyneet sen yksityisomaisuudeksi.

Surullisinta oli, että näiden keinottelijain joukossa alkoi olla yhä lukuisampia saksalaisia. Huomattakoon, että minä en syytä siitä suinkaan Saksan hallitusta, enkä täkäläistä ylijohtoa. Päinvastoin, se teki voitavansa, mutta ei kuitenkaan saattanut ehkäistä sitä taudinomaista voitonhimoa, joka vapaussodan sekavana jälkiaikana oli päässyt tarttumaan täällä oleviin saksalaisiin sotilaihin ja ikäänkuin perintönä kulkeutui myöhemmin maahan muuttaneisiin siirtolaisiin.

— Kun Suomen pankki hitaasti, mutta päättävästi veti liikasetelinsä pois käytännöstä, alenivat tarveaineiden hinnat uskomattomasti, vaikka niitä oli niukalti, ja yleinen rahapula syntyi. Laajoissa piireissä tapahtui romahduksia ja vararikkoja. Rahatulvan aikuiset velat kävivät ylivoimaisiksi maksaa ja huippuhintoihin kohonneet maatilat eivät voineet tuottaa edes sitä suunnatonta määrää, mikä olisi tarvittu huikeiden velkojen korkokuoletukseen. Lukuisia perheitä joutui maantielle ja työttömyys lisääntyi päivä päivältä.

— Saksalaiset, turvaten kauppa- ja merenkulkusopimukseen, siirtyivät yhä lukuisampien tilojen omistajiksi ja panivat, mikä kylläkin on kiitettävää, uudenaikaisen, tuottavan maanviljelyssysteemin käytäntöön. Heidän haltuunsa joutuivat kosket, joiden ostamispuuhissa valtio kyllä oli vuosikausia touhunnut, mutta lyhytnäköisellä hitaudella. Yhä lukuisampia saksalaisia toiminimiä esiintyi kauppamarkkinoilla, etevämmyydellään ja rautaisella tarmollaan miltei tyyten syrjäyttäen suomalaiset. Ja suuri osa maamme tehtaista kävi saksalaisten laskuun.

— Kun työväki alkoi hiukan toipua taantumuksellisen porvariston ensi iskuista, perustettiin maahan uusi sosialidemokraattinen puolue valvomaan köyhälistön etua. Mutta jo pää-äänenkannattajan, Nousevan Kansan ensi numero herätti hälinää. Vanhat punaiset ja maankavaltajat ovat nousseet haudastaan, sanottiin. Uusi puolue oli muka perustettu punakaartin raunioille ja alkoi levittää myrkkyään entiseen malliin, omaksuen kapinallisten mielipiteet. Se oli kyllä totta. Kapinanaikaisten sosialistien ajatuksissa oli kyllä sellaistakin, joka on säästyvä kuolemalta. Vaikka he kiihtyneinä erehtyivätkin rikoksiin, niin samaa voidaan sanoa myöskin porvarillisista. Punaisten vankien kurjuus oli herättänyt koko maailman huomiota. Kuuluisia henkilöitä, rehellisiä kansalaisia ja vapaan sanan rauhallisia viljelijöitä oli surmattu. Selitettiin kyllä näin tapahtuneeksi alussa, jolloin kostonhimo ja taistelun kiihoitus vielä kuohuttivat intohimoja ja vedottiin siihen lievyyteen, jolla vankeja oli myöhemmin kohdeltu. Mutta ei otettu huomioon sitä kostonhimoa, jonka kapinallisten kieltämättä kärsimä vääryys oli aiheuttanut, joka vuosien kuluessa oli syntynyt suurten kartanoiden torppien pojissa, heidän muistaessaan kotiensa luteisia vuoteita, isäinsä työn murtamaa ruumista, äitiensä laihtuneita rintoja ja kelmeitä kasvoja, siskojensa ja veljiensä alituista itkua ja leivän pyyntiä.

— Suomen kansa oli vapaussodan aikana yhtenä miehenä noussut ja kukistanut kapinan. Mutta heti taistelun päätyttyä ilmestyivät kellariherrat ja Lapin rajoilla piileskellyt porvaristo kätköistään. Muutamassa viikossa he kykenivät synnyttämään valtiollisen eripuraisuuden ja muodostamaan maan ristiriitain ja puoluepyyteiden temmellyskentäksi. Toiset ajoivat äärimmäisellä härkäpäisyydellä tasavaltalaisia periaatteitaan, toiset puolestaan olivat valmiit hyväksymään monarkkisen hallitusmuodon niin vanhanaikuisilla ja epäkansanvaltaisilla perusteilla, ettei sen mitenkään voinut enää katsoa tyydyttävän ajan vaatimuksia. Ja kuitenkin olisi kipeästi kaivattu lujaa ja kohottavaa yksimielisyyttä. Kun kerran Suomen kansa luontaisen kateutensa ja riidanhalunsa takia ei saattanut yhtenä miehenä asettua ketään omaa jäsentään kannattamaan, olisi sen toki luullut näinä melskeisinä ja levottomina aikoina jo uhkaavan vaarankin painostuksesta unohtavan puoluepyyteensä ja kokonaisuutena hyväksyvän jommankumman hallitusmuodoista, mieluummin juuri monarkian. Onneksi kuitenkin riitaisuuksien vallitessa syntynyt Suomen kuningaskunta on ikäänkuin kohtalon armosta väistänyt karit ja ulkopoliittisesti hyvin suoriutunut tukalasta asemastaan.

— Mutta sisäisesti on toisin. Veljesviha kytee yhä salattuna. Porvarilliset puolueet harjoittavat yhä vehkeilyään ja kamppailevat keskenään peitetyin, salaa-iskevin asein. Voimakkaaksi paisunut Venäjä harjoittaa sietämätöntä painostustaan, sulkien markkinansa, joihin meikäläinen kauppa ja teollisuus ennen nojautui. Länsimaista kilpailua me emme kunnialla kestä ja niin on tultu tähän. Tällaiset valtavat joukot ovat nyt nälässä ja työttöminä, eikä Suomen kuninkaallinen hallitus ryhdy mihinkään toimenpiteisiin olojen parantamiseksi.

— Mutta me emme tyydy tähän. Me vaadimme parannuksia, työtä, viljelysmaata. Ja sentähden minä tältä paikalta pyydän kysyä: