— Kansalaiset! Onko oikein, että saksalaiset keinottelijat pitävät hallussaan niin suurta osaa Suomen viljelysmaata ja että ylimystö suurissa perintökartanoissaan pöyhkeilee ylpeämpänä kuin koskaan ennen?
— Onko oikein, ettei Saksan ja Suomen kauppa- ja merenkulku-sopimusta muuteta, vaikka se on aiheuttanut taka-iskun ja toimittanut suomalaisia teollisuusyrityksiä saksalaisten käsiin?
— Onko oikein, että ne saksalaiset, jotka aluksi kutsuttiin opettamaan nuorta armeijaamme, yhä viipyvät valta-asemassaan ja herättävät tyytymättömyyttä sotaväessä, joka haluaisi seista kansallisella pohjalla?
— Onko oikein, että maamme kohtalo lähentelee Viron kansan kohtaloa, joka on sälyttänyt veljesmaamme koviakokeneille harteille noin 7% vierasmaalaista ylimystöä?
— Kansalaiset! Onko se oikein?
Puhuja vaikeni hetkiseksi ja väkijoukossa vaelsi humaus kuin myrskyn kohina.
— Kansalaiset! Se ei ole oikein. Kuninkaan ja hallituksen on ryhdyttävä tehokkaihin toimenpiteisiin. Me tahdomme työtä, maata, leipää! Me tahdomme elää!
Kun puhuja astui alas lavalta, niin kiihtynyt, sekava murina kulki joukossa ja silmissä kiilui entistä synkempi tuli. Sitten liput pystytettiin ja mielenosoitukselliset alkoivat riveihin järjestyneinä marssia kaupungille, missä parempiosaisten ruusut tuoksuvina satoivat kaduille, tallattaviksi ja kuihtumaan.
* * * * *
Äänetön, liikkumaton väkijoukko oli jo toista tuntia seisonut kuninkaallisen palatsin edustalla. Poliisi oli jo useamman kerran käskenyt sitä hajaantumaan. Ensin se oli synkästi ja itsepäisesti vaiennut, sitten oli se vastannut.