— Lipokieli!
— Kamarikenraali!
Silloin nousi aamullinen puhuja portaille.
— Hiljaa! Sitä miestä ei saa soimata. Kysykää joukoilta, joita hän komentaa, ansaitseeko hän luottamusta vai ei. Hän on ainoa työmiehen poika, joka on kohonnut kenraaliksi ja joka muistaa syntyperänsä. Totelkaa hänen kehoitustaan, kuulittehan, että hän puhui suoraa kieltä. Ja hän oli oikeassa. Tällä lailla me vain pahennamme asemaamme.
Yrmeänä, mutta hiljaisena alkoi väkijoukko hajaantua. Sotaväen osastot seurasivat sen kulkua etäämpää, tarvitsematta ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Sitten alkoi juhlivaa vappu-yleisöä jo tulvia niille kaduille, joissa ryöstetyt näyte-ikkunat ja askelten alla murtuvat lasin sirpaleet enää todistivat äskeisestä mellakasta.
Ylioppilaat alkoivat jo olla päihtyneinä ja kulkivat katuja punoittavin poskin, lakit kallellaan, kädet kiedottuina joko toverin, tai punssista iloiseksi käyneen tytön vyötäisille.
* * * * *
Sinä hetkenä, jolloin huuto "sotilaat tulevat" sähköittävänä piiskan iskuna kulki läpi kuohuvan joukon, tapahtui Sofiankadulla onnettomuus. Kun väkijoukko säikähtyneenä poikkesi Aleksanterin kadulta tälle ahtaalle kujalle, etsiäkseen pakotietä, joutui se edellään työntämään erästä hentoa, valkopukuista hienoston naista, joka oli vaaleanpunaisten konfettien ja suurien ruusujen kirjavoima ja joka notkeasti kuin keijukainen koetti väistää päällesyöksyvää ryysyläisjoukkoa. Mutta Esplanaadin puolelta ryntäsi kirkuen yhtä hätääntynyt lauma. Kauhistuneet ihmiset syöksyivät vastakkain takana olevain pakottamina ja useita sortui maahan tallattavaksi. Kuului vihlovia huutoja ja naisten valituksia. Edellämainittu neitonen, jonka valkea puku kauan oli silmiinpistävänä vilahdellut väkijoukossa, näytti kokonaan hävinneen ja pusertuneen tungoksessa toisten jalkoihin.
Niinpian kuin ihmiskaaoksessa alkoi syntyä jonkinlainen tasapainotila, paljasti nuori lentäjäluutnantti Vahlberg, joka oli seisonut Sofiasalin portailla, kylmäverisesti katsellen lauman meteliä, miekkansa ja huusi kuuluvalla äänellä: "tie auki!" Hän oli solakka, miltei hento vartaloltaan ja hänen vaaleansiniset, mantelimaiset silmänsä olivat tavallisesti hieman raukeat ja ikäänkuin hitaat, kuten joillakuilla salonkimiehillä saattaa huomata. Mutta tällä kertaa oli hänen katseensa terävä ja hänen kalvakoilla, hienostuneilla kasvoillaan oli päättävä ilme.
Vaivoin pääsi hän kulkemaan tungoksessa, eikä hän itsekään saattanut varmuudella määrätä suuntaansa. Sitten huomasi hän ylioppilaslakin, johon suuri ruusu oli kiinitetty, ja jota muuan nainen pyöritti kädessään, ja vähän etäämpänä yritti kaksi miestä nostaa ylös pyörtynyttä nuorta neitiä, jonka puku oli loan tahraama ja joka lepäsi auttajiensa käsivarsilla rentona ja valjuna kuin kuollut, mutta samalla kukkamaisen kauniina ja puhdasmuotoisena.