— Antakaa hänet tänne, sanoi luutnantti Vahlberg käskevästi, ehdittyään hänen luokseen.
Melu oli hiukan lakannut ja väkijoukko katseli vaieten luutnanttia, joka hellävaroen ja kevyesti kantoi ihanaa ja samalla surkean näköistä taakkaansa. —
Rouva Karin Vahlberg avasi itse ja hänen kasvoiltaan, jotka yhä vieläkin olivat kauniit, kuvastui sanaton hämmästys, hänen huomatessaan poikansa kantavan vierasta naista.
— Siunatkoon, Arttur! Mitä on tapahtunut?
— Tuskin mitään vaarallista, äiti. Neiti on pyörtynyt. Hän joutui tungokseen ja on kenties saanut vammoja. Lienee parasta kutsua heti lääkäri.
Herra Vahlberg raotti työhuoneensa ovea ja pisti esiin kaljun päänsä.
— Isä, soita sinä eversti Stormille. Neiti on hänen tyttärensä. Sano, että tulevat autolla hakemaan neitiä, mikäli ei lääkäri määrää häntä sairaalaan. Mutta ensin tohtorille, isä, ja joutuin.
Vanha herra Vahlberg nyökäytti päätään ja katosi. Sitten kannettiin pyörtynyt neiti rouvan huoneeseen ja luutnantti katseli eräänlaisella hartaudella hänen suloisia, vaikkakaan ei säännöllisen kauniita kasvojaan, joita epäjärjestyksessä olevat kutrit ympäröivät ja joilla kulmain varjot kaareutuivat kuin tumman nauhan laskokset.
Jo ennen lääkärin tuloa neiti avasi silmänsä.
— Missä olen? kysyi hän raukealla äänellä, harhailevan katseen kiitäessä ympäri huonetta.