— Olette minun kotonani neiti. Nimeni on Vahlberg, luutnantti vastasi kumartaen.
Syntyi hiljaisuus. Sairaan otsalla näkyi terävä ryppy; ilmeisesti hän ponnisti ajatuksiaan.
— Niin, tungos… Tekö toitte minut sieltä?
— Pyörryitte, neiti, joten rohkenin kantaa teidät väkijoukon jaloista. Oletteko pahasti loukkaantunut?
— En tiedä… kyllä, kipua tuntuu… Kiitän teitä. Tahdotteko soittaa isälleni, eversti Stormille, että hän lähettäisi auton. Pyydän…
— Olen sen jo tehnyt, neiti.
Tytön kasvoilta kuvastui hämmästystä.
— Tunnetteko minut? kysyi hän lapsellisesti.
— Olen jo kolmatta viikkoa Helsingissä, vastasi luutnantti kumartaen.
Ensin ei tyttö näyttänyt ymmärtävän, mutta yhtäkkiä imartelu selkeni hänelle ja veri syöksähti hänen kalvenneille poskilleen. Sitten ovi aukeni ja rouva Vahlberg riensi sisään. Luutnantti kumarsi ja poistui.