Niin paljon kiinnekohtia kuin Nousevan Kansan kirjoitukset tarjoavatkin maamme vihollisille sekaantua sisäisiin asioihimme, täytyy kaikesta huolimatta olla tyytyväinen siihen, että niillekin, jotka yhä ovat jatkaneet maailmansodan aikaista ententeihailuaan ja uneksineet Englannin suojeluksen onnessa kehittyvästä Suomesta, vihdoinkin räikeästi paljastuu sekä Venäjän että "pienten kansain suojelijan" todelliset tarkoitusperät ja sisäisten riitaisuuksien lietsonta. Mutta parhaalla tahdollakaan ei voi muuta sanoa kuin että nykyään niin kuuluisaksi tulleen Kaisaniemen puhujan selittelyt ajavat itsensä umpikujaan. On kyllä totta, että huono vuosisato aiheutti elintarvepulan ja synnytti monin paikoin maassamme sangen tukalan aseman. Sitävastoin emme voi käsittää, kuinka on mahdollista, että yhdenaikaisesti muutamat tehtaat pysäyttävät toimintansa työvoiman puutteesta ja toisaalla valitetaan työn puutetta. Suomen sadat kosket vyöryttävät yhä hukkaan hevosvoimiaan, erämaiden puut odottavat jalostajiaan, suunnattomat suot kuivaajiaan ja korvet kyntäjiään. Jos tosiaankin meiltä jotakin puuttuu, niin se on yritteliäisyyttä, alotekykyä ja tarmoa, mutta mahdollisuuksia ei.
Täytyy sanoa, että meikäläisissä sosialisteissa yhä kytee omituinen, sanoaksemme kansallinen katkeruus, kateus ja syytöshalu. Ei ole tyytyväisyyttä, eikä uskoa omaan voimaan. Muistakaamme vain vapaussodan aikaista työväenpuoluetta, jolla enemmistönä oli kaikki valta käsissään ja joka laillisin keinoin olisi voinut viedä perille miltei mitä uudistuksia tahansa; sen valtasi sokea vallanhimo. Maanvuokra-asiasta riideltiin loppumattomiin, kunnes torpparit saivat tiluksensa omiin käsiinsä, mutta he möivät ne keinottelijoille ja — vaativat nyt hallitukselta takaisin maitaan. Ja työttömiksi joutuneet kerääntyvät suuriin kaupunkeihin, joissa heidän asemansa käy yhä tukalammaksi, mutta joissa heillä on tilaisuus esiintuoda yhteisiä tyytymättömyyden ilmaisuja ja siten palvella muutamien yksilöiden salaisia tarkoitusperiä.
Aivan erikoisella innolla Nouseva Kansa kääntyy saksalaisia vastaan, joita, se myönnettäköön, on tullut maahamme odottamattoman paljon. Oli luonnollista, että meillä vapaussodan jälkeen vallinneet sekavat olot houkuttelivat tänne melkoisen joukon keinottelijoita. Mutta eikö heistä aikanaan kyllin usein varoitettu, eikö kansaa kehoitettu pitämään silmänsä avoinna ja tarmokkaasti kerääntymään hallituksensa ympärille vastustamaan laittomia yrityksiä? Siitä huolimatta tässä maassa suosittiin salakauppaa, lakimiehet ja tuomarit, joiden toki jo kunnian vaatimuksista olisi luullut vastustavan väärinkäytöksiä, antautuivat maatilahuijaukseen ja gulashien suuri joukko valmisteli toiminnallaan maaperää niille epäkohdille, jotka osittain vieläkin meitä rasittavat, luonnollisena seurauksena siveellisen selkärankamme puutteesta. Tyytyväisyydellä toteamme, ettei edes Nouseva Kansa pysty tästä syyttämään saksalaisia hallituspiirejä ja että sekin tunnustaa ne uudistukset ja mallikelpoiset maanviljelysjärjestelmät, jotka saksalaiset "riistäjät" ovat täällä toimeenpanneet.
Kerta kaikkiaan on maamme sisäinen olotila sellainen, että sen voidaan sanoa osoittavan yhtämittaista nousua nykyään vallitsevasta satunnaisesta pulasta huolimatta, eikä ole mitään syytä valitteluun. Sitä surkeampaa on, että on kokonaan unohdettu se tukala ulkopoliittinen asema, jossa nykyään elämme. Eikö enää muisteta, että hallituksen oli pakko myöntää Englannille ja Venäjälle erinäisiä kauppaa koskevia etuisuuksia riidan välttämiseksi? Eikö se arveluttava vaatimus, jonka Venäjä vastikään teki tahtoessaan vapaasatamia Suomen alueelta ja se tyytymättömyys, jolla Suomen päättävästi kieltävä vastaus otettiin vastaan itäisessä, mahtavaksi paisuneessa ja merelle pyrkivässä naapurimaassa, velvoita harkintaan ja tukahuta kaikkia niitä ääniä, jotka olevia epäkohtia liiotellen heikontavat maatamme ulkovaltojen silmissä? Nyt ovat sekä Englannin että Venäjän lehdet täynnä vääristeleviä uutisia, joiden ainoa tarkoitus on todistaa, että täällä ollaan tyytymättömiä ja että täällä kaivataan "suojelijoita". Silloin kyllä Venäjä, joka kiihkeästi kaipaa merta, ja Englanti, jonka muistista Muurmannin jupakka ei suinkaan ole hävinnyt, osaavat tehdä vaatimuksia, joista saattaa olla vaikeata selviytyä pelkällä päättäväisellä kiellolla.
Omituista oli panna merkille, että tämän artikkelin loppuosa sai ennustuksellisen luonteen ja että Venäjä, vakuutettuna maamme heikkoudesta ja sisäisestä rikkinäisyydestä, katsoi ajan sopivaksi ryhtyä toteuttamaan vapaasatama-aikeitaan ja pyrkimään merta kohti.
* * * * *
Vanhan kotinsa pihamaalta Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja kenraalimajuri Orri nousi huvilansa verannalle ja hetken hänen katseensa viipyi järven ulapalla, jonka hiljaiset laineet kisailivat kevätauringon kilossa ja jonka rannalla koivumetsä viherti puhkeavassa raikkaudessaan. Oli sentään ihanaa joskus olla lomalla, joskus heittää arkiset huolet. Sitten hän astui sisään ja avasi äitinsä huoneen oven.
Vanha nainen, joka ryppyisenä ja kalpeana makasi halvattuna rullatuolissaan, käänsi yhä vieläkin kauniit silmänsä suuren poikansa kasvoihin. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja vasenta kättään ja hänen puheensakin kävi kankeasti; koko oikea puoli oli aivan tunnoton ja hervoton.
— Kuinka voit, äiti? kysyi kenraali ihmeen lempeästi. — Minä siirrän tuolisi ikkunan ääreen. Siellä on mitä ihanin kevätpäivä.
Kenraalin kumartuessa tuolin yli, kohotti vanhus vaivaloisesti vapisevaa kättään, ja silitti poikansa karkeata tukkaa.