— Sinulla on jo hopeata hiuksissasi, hän sanoi.
— Mutta viikset ovat sitä komeammat, vastasi kenraali, pyyhkäisten leikillisesti tummaa huulipartaansa, joka teki hänen suunsa vieläkin lujemman näköiseksi. — Eikös vaan, äiti, vaikka naimaan lähtisin.
— Ohoi, vanhapoika! Se aika on ohi jo. Heikko häivähdys, kuin surun kaukainen varjo, kiiti yli sotilaallisten kasvojen. Niinkuin olisi menneitä muistoja lehahtanut mielikuvituksen piiriin. Mutta yhtähyvin saattoi se olla vain kevätpäivän heijastusta, sillä keveästi kenraali vastasi:
— Älä sano. Mistä sen tietää?
Ja sitten hän jatkoi, vaihtaakseen puheenaihetta.
— Luuletko, että uskallan avata ikkunan? Siellä on hyvin lämmin.
— Avaa pois. Kaipaankin niin kevään tuoksuja.
Tuskin oli kenraali saanut ruudun auki, kun äänekäs, lähenevä surina tunkeutui hänen korviinsa.
Sitten pöllähti loisto-auto mäen takaa. Orri tunsi sen heti oman esikuntansa vaunuksi.
Ihmeen nuorekkaana eversti Storm, ratsuväkidivisioonan esikuntapäällikkö, hyppäsi autosta ja astui ripein askelin verannalle, jossa kenraali häntä odotti.