Ratsuväkidivisioona.
Oli määrätty liikekannalle-pano.
Oli julistettu sota Venäjälle.
Ja mikä ihmeellisintä: Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja, kenraalimajuri Orri, "kansanvillitsijä", "vasemmistomies", "radikalisti", "laumain suosion tavoittelija" ja "talonpoikaiskenraali" oli nimitetty Karjalan kannaksen rintamapäälliköksi ja hänen käsiinsä oli uskottu hyökkäysalote. Tämä johtui siitä, ettei yleisesikunnan päällikkö, ollessaan sotaan nähden kokonaan eri käsityskannalla, katsonut voivansa ottaa vastuuta niskoilleen.
Reservi oli kutsuttu aseisiin. Vuoristo-prikaati oli jo lähtenyt Karjalan kannakselle, I divisioona Laatokan pohjoispuolelle ja II divisioona Äänisjärven ja Vienan meren väli-alueelle. Sen johdosta, että vallitsi tavaton vaunujen puute, sai ratsuväkidivisioona, s.o. varsinainen miehistö lähteä maanteitse rintamalle, vain raskas kuormasto ja tykistö lähetettiin junalla.
Korkealla kummulla seisoi Suomen armeijan ylipäällikkö Hänen Majesteettinsa Kuningas kiikari kädessä, lukuisten esikuntaupseerien ympäröimänä. Hänen rinnallaan oli kenraali Orri, suorana ja ryhdikkäänä kuten aina; käskevillä kasvoillaan tuikea pingoitus.
Sivummalla seisoi tuhatmääräinen yleisö, kiehuen kuin muurahaispesä ja vinhasti heiluttaen nenäliinojaan. Kellä oli puoliso tuossa lähtevässä joukossa, kellä sulhanen, veli, poika, joka kenties viimeisen kerran oli omaistensa näkyvissä ja sitten hävisi ainiaaksi sodan nieleviin kauhuihin. Naisilla oli kyyneleet silmissä ja moni vanha äiti oli purskahtanut lohduttomaan itkuun, mutta etu-alalle kohosivat kuitenkin voimakas innostus ja isänmaallinen juhlamieli.
Mutta avaralla kentällä viipyi divisioona itse, liikkumattomana kuin jättiläismäinen veistokuvaryhmä ja viimeisilleen järjestettynä. Varsinaisten rivistöjen takana näkyi tummempi ratsupionieripataljoona, sitten panssariautojen kiiltävä rivi, sitten tykistö ja vihdoin kuormastokolonna. Etäämpää näyttivät joukot tinasotamiehiltä, kiiltävissä ruumiinmukaisissa panssareissaan, jotka violettiin vivahtaen säihkyivät kuuman kesäpäivän auringossa. Ja sivummalla välkkyi ryhmä pieniä, mitättömän näköisiä, uudenaikaisia lentokoneita, joiden nopeudesta ja tavattomasta liikkuvaisuudesta oli kierrellyt niin tarumaisia huhuja.
Katsojan valtasi hämmästys. Maailmansota oli selvästi osoittanut, että ratsujoukkojen loisto-aika oli ollut ja mennyt. Mitä siis teki Suomi tällaisella valtavalla divisioonalla, mihin se aikoi käyttää tätä muuhun armeijaan verraten suhdattoman monilukuista osastoa? Ja kuinka oli selitettävissä, että tällä divisioonalla oli oma tykistö, uusi ja suuri, jota ei koskaan oltu nähty? Kuinka oli sillä omat pionierinsa ja rakennustarvevarastonsa? Nehän tavallisesti kuuluivat jalkaväkijoukkoihin?
Yleisö muisti, kuinka salamyhkäistä tämän divisioonan harjoittelukin oli ollut. Yhtään saksalaista ei koskaan ollut kuulunut ratsuväen komennuskuntaan. Oli kokonaan noudatettu kenraali Orrin järjestelmää ja harjoitusaluekin oli ollut kaukana ja syrjäisessä seudussa. Sitten muistettiin ne peltihaarniskat, joita miesten, vieläpä hevostenkin oli täytynyt harjoituksissa pitää ja jotka olivat kiusanneet varsinkin ratsuja. Se oli herättänyt yleistä naurua ja ivaten oli kysytty, luuliko kenraali Orri noiden peltipaitojen jollain tavoin suojelevan vihollisen tulta vastaan.