— Te ette vielä ole sanonut mielipidettänne; kenraali. Minusta näyttävät täällä muuten äänet jakautuvan tasan kummallekin puolelle.
— Minäkö? Minä kyllä kannatan sotapuoluetta, vastasi ministeri hiljaa ja vaatimattomasti, kuin olisi se ollut luonnollisinta maailmassa.
— Se ratkaisee asian, sanoi kansleri päättävästi. Mutta vielä oli kenraali Orrilla jotakin sanottavaa.
— Teidän Ylhäisyytenne. Sen johdosta, että täällä äsken huomautettiin sosialistien mahdollisesti vastustavan sotaa, rohkenen viitata siihen kansansuosioon, jota minulla on kunnia nauttia ja joka on antanut minulle talonpoikaiskenraalin lisänimen. Jos Teidän Ylhäisyytenne pitää suotavana, että senjälkeen kuin Hänen Ylhäisyytensä ministeri on eduskunnalle asiallisesti tehnyt selkoa tilanteesta, minä, sodan jyrkimpänä kannattajana, selitän ajatuskantani edustajille, olen ilolla tarjoava palvelustani.
Orrin rohkeat sanat hämmästyttivät läsnäolijoita ja heikko värähdys huomattiin kanslerin kasvoilla. Syntyi hiljaisuus. Silloin sanoi sotaministeri kuivasti…
— Teidän Ylhäisyytenne. Pidän kysymyksenalaista esiintymistä aivan välttämättömänä.
Samassa ovi aukeni, ja lähetti astui sisään ja antoi sotaministerille pikasähkösanoman.
Syntyi hiljaisuus, vain paperi kahahteli lukijan käsissä. Hänen piirteistään ei voinut huomata kuin tyytyväistä rauhallisuutta. Sitten hän sanoi ikäänkuin hyvilleen tullen ja niin levollisesti, kuin olisi tahtonut ilmoittaa, että veli kirjoitti ja pyyteli sanomaan terveisiä:
— Hyvät herrat! Viipurin tiedusteluosaston päällikkö sähköttää tässä, että Venäjä mobilisoi kaikessa hiljaisuudessa.