Hänen Majesteettinsa hyvästeli Orria kädestä ja tämä nousi kevyesti panssaroituun, hoikkaan, miltei sikaarinmuotoiseen autoonsa. Silloin valtava huuto vavahutti tannerta ja kiiri ilmassa kuin ukon jylinä:
— Eläköön kenraali Orri ja Suomen ratsuväki!
Orri nousi autossaan seisomaan, vei käden ohimolleen ja huusi hirveällä, terävällä äänellään:
— Eläköön isänmaa!
Vielä kauan sen jälkeen kun moottori jo sätkytti täydellä voimalla ja auto huristi hurjaa kyytiä, kuului väkijoukon suosionosoitusten myrsky ja yhä uusiintuvat huudot kuin maininkien kaukainen pauhu.
* * * * *
Sitten pyrähtivät lentokoneet ilmaan keveinä kuin pääskyt. Niiden omituinen, kiiltävä panssari välkkyi auringon kimalteessa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kun äänensammuttajat oli väännetty paikoilleen, kuului moottorien humu niin vaimentuneena kuin tuulen humina kaukaisesta metsästä. Ne kiertivät suuressa kehässä kentän, jolla poistuva yleisö parveili epäsäännöllisissä ryhmissä, kasvot kohotettuina ylöspäin, nenäliinoja, lakkeja ja huiveja heilutellen ja tuon tuostakin innostuksesta huudahtaen. Sitten suuntasivat ne huimaavan nopean kulkunsa suoraan itää kohti.
Yksi niistä oli kuitenkin jäänyt kentän laitaan, suojaiseen paikkaan, sille kohtaa, jossa puisto alkoi ja varjoiset hiekkakäytävät sukelsivat vehmaan pensaston siimekseen. Samassa nähtiin yksinäisen ja ikäänkuin jälkeenjääneen ratsumiehen kiitävän täyttä laukkaa ohi kentän, sitä tietä kohti, jota divisioonia, vastikään oli lähtenyt kulkemaan.
Kun ratsastaja oli saavuttanut divisioonan esikunnan, pysäytti hän huohottavan hevosensa eversti Stormin eteen, vei käden ohimolleen ja odotti.
— No, luutnantti Vahlberg! Kuinka olette täällä? Entä koneenne? eversti kysyi.